16.9. 2011


Menkää katsomaan Aki Kaurismäen Le Havre! Koskettava elokuva hyvyydestä ja yhteisöllisyydestä, joka kuitenkin samalla muistutti siitä, miten paljon hyvyyttä ja yhteisöllisyyttä tästä maailmasta puuttuu.

Jokainen kuva oli kaunis, joten nautin jokaisesta hetkestä. Melkein kadehdin köyhän le havrelaisen kaupunginosan asukkaita: heillä on kulmakapakkansa, omat tutut pikkukauppansa ja viimeiseen asti avuliaat naapurinsa. Ranskalaisilla on myös hienot käytöstapansa (rikoskomissaari kysyy tavattoman kohteliaasti ollessaan jo kynnyksen sisäpuolella: "Sallitteko, että astun sisään?"), ja päähenkilö, entinen boheemitaiteilija, nykyinen kengänkiillottaja, on kunnioitusta herättävä ja sisäistä tyyliä ja karismaa omaava henkilö.

Kaurismäki kuvaa myös hyvää avioliittoa!

Toivon todella, että hieno musta poika löysi äitinsä Lontoossa.

Minua koskettaa aina hyvyyden kuvaus. Pahaa ja surkeaa ja ihan mahdotonta on maailmassa paljon, mutta se ei poista hyvän olemassaoloa. Ja hyvän varassahan tämä maailma kuitenkin jotenkuten toimii, ei pahan. Hyvä on siis paljon tärkeämpää, ja siksi siitä pitää kirjoittaa ja tehdä elokuvia!

Lisäbonuksena "kaurismäkeläinen" ranskankieli (vähän sanoja ja hitaasti puhuttuina) sopi meikäläiselle erinomaisesti: ymmärsin lähes kaiken.

Kaunis, hieno leffa!