15.3.2011


Sunnuntaina suku kokoontui Fazelilassa, kaikki terveinä ja paikalla taiwanilaisia myöten, vain kajaanilaiset puuttuivat. Jälleennäkeminen oli kaikissa ikäpolvissa riemuisaa. Ensimmäisen kerran me vanhat osasimme sanoa itseämme vanhaksi polveksi, vaikka isän ja äidin kuoleman jälkeen tunsimme edelleen aika kauan olevamme "keskipolvea"...

Huvitti nuorimman polven itsenäisyys, kun 7, 8, 9, ja 10 ikäiset pikkuserkuspojat sanoivat toisilleen: "Hei, mennään nopeasti varaamaan itsellemme neljän hengen pöytä."

Tarjoilut olivat mitä makoisimmat, ja sitten siirryimme koulutustiloihin katsomaan vanhoja diakuvia. Erinäiset laitteet oli tyylikkäästi peitetty, etteivät suvun tulevat insinöörit ohjelmoisi niitä uusiksi. Koulutussalissa oli kuusi fläppitaulua, joihin lapset mielin määrin piirtelivät.

Kahdella pikkuserkkupojalla oli pienet matkalaukulliset legoja. Omalla neiti lapsenlapsellani (6) oli mustat kiiltonahkakengät, musta pieni käsilaukku ja valkoinen turkisbolero.

Päätimme tietysti tehdä tapauksesta vuosittaisen tradition. Sen sisaruksen, joka vastaa Fazerin koulutuksesta, on myöhäistettävä pikku hiljaa lähestyvää eläköitymistään, jotta pääsemme F:n tiloihin aina hamaan tulevaisuuteen.

*

Kaikessa tässä japanilaisessa ja libyalaisessa murheessa eilen ilahdutti se, että sain sekä Marjan että Seijan tunneilla maalatuksi valmiiksi hyvät työt. Marjan tunnilla ekspressionistisen, värikkään naiskuvan, ja illalla pienen kasvokuvan Hesarissa olleesta pelästyneen ja hämmentyneen näköisestä somasta japanilais-pikkutytöstä (sinimustalla, harmaalla ja vaalealla).

*

Tänään lintsaan ensimmäistä kertaa taidehissaluennon, sillä viikko on vilkas ja olen kuullut aikaisemmin saman luennon Ville Walgrenista. Aurinko paistaa, kohta on ulkoilun aika!