24.3.2011
Kukka, jota en muistanut, on orkidea. Eilen unohdin myös hakea takin, johon piti laitettaman vetoketju. Se oli ainoa merkintä kalenterissa koko päivälle: hae takki ompelijalta...
*
Maalaustunnilla minua ilahdutti I-tytön (6) soitto, ja menin kaikuvaan käytävään puhumaan hänen kanssaan. I kertoi, ettei hänellä ollut mitään asiaa, mutta hän vaan ajatteli soittaa (äiti on Prahassa, siinäkö syy?). Kysyin, mitä hänelle kuuluu, ja hän kertoili. Sitten hän kysyi: "Mitä SINULLE kuuluu?"
Vastasin, että molemmissa meneillään olevissa töissäni on vaihe, jossa pitää odottaa maalin kuivumista. No sittenhän me voidaan jutella vaikka tunti!! riemastui I.
Kyllä hän ymmärsi, kun kerroin, että pitkät puhelut tulevat isälle ja äidille kalliiksi. "No hyvää maalaustunnin jatkoa!" hän toivotti lopuksi.
*
Eilen oli pakko lähettää palautetta Iltalehdelle. En milloinkaan osta sitä enkä Iltasanomia, mutta lööppejä on joka puolella. Jotkut pari pientä porukkaa on aloittanut homovastaisen kampanjan "Älä alistu" tms (älä ole homo, vaan eheydy), ja Iltalehti laittoi lööpin "Kirkon aktiivit kampanjoivat homoja vastaan" (en muista sanatarkasti kuin tuon KIRKON AKTIIVIT). Kysymyksessähän on kirkon oppositio, ja kirkko on mediassa selvästi sanoutunut irti moisesta kampanjasta.
Suuri osa suomalaisista ei tiedä, mitkä poliittiset puolueet ovat hallituksessa, ja tyhmiä lienee lööppien laatijoissakin, mutta minusta lööppien tekeminen vaikuttaa usein pahantahtoiselta, eikä ainoastaan myyvältä.
*
Nyt takkia hakemaan, sillä tarvitsen sen Lapinmatkalle!
torstai 24. maaliskuuta 2011
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
23.3.2011
Tein rohkean teon: valitin jo toisen kerran siivoojastamme firman johtajalle. No, ei se kovasti rohkeutta vaatinut, johtaja Mikko on kiva kaveri, joka on iloinen negatiivisestakin palautteesta.
Sovimme alun perin, että Marita siivoaa meillä kolme tuntia kerran kuussa. Luulin, että maksamme tuntipalkkaa, mutta kun sitten valitin, että siivous kestääkin vain puolitoista tuntia, kävi ilmi, että työ tehdäänkin urakalla. Jos kaikki on siivottu hyvin puolessatoista tunnissa, asia on firman mielestä OK.
On myönnettävä, että Marita on erittäin nopea siivooja, ja että Mikko soittoni jälkeen alensi hiukan maksua.
Viimeksi Marita oli todistettavasti ollut 40 minuuttia. 40 minuuttia!! On kyllä käsittämätöntä, kuinka paljon hän oli ehtinyt, kun raivoissani tutkin siivoustulosta.
Nyt Mikko lupasi olla laskuttamatta viime kertaa, ja saamme toisen siivoojan. Toivottavasti hyvän.
Olen oikein iloinen vaihdosta, sillä siivoojakin voi jotenkin rutinoitua ja alkaa siivota suurpiirteisemmin. Olen myös iloinen siitä, että Mikko kertoi olleensa pari kuukautta sitten mukana Maritan kanssa siivoamassa ja huomauttaneensa kohdista, joissa oli pölyä. Hän seuraa työntekijöidensä hommia ja kouluttaa heitä jatkuvasti.
*
Näyttää siltä, että minua alkaa yhä enemmän kiinnostaa ekspressiivinen maalaaminen. Mervi kannusti reippaasti korjaamaan töitä, joihin en ole ihan tyytyväinen, koska rohkealla kokeilemisella oppii. Lätkinkin yhden keskinkertaisen Madonna ja lapsi -työni päälle reippaasti maalia, ja kyllä se parani.
Nyt rupesi houkuttamaan yhden kukan maalaaminen, jonka nimeä en muista (apua!). Täytyy ostaa sellainen malliksi, mutta jätän Lapinmatkan jälkeen.
Tein rohkean teon: valitin jo toisen kerran siivoojastamme firman johtajalle. No, ei se kovasti rohkeutta vaatinut, johtaja Mikko on kiva kaveri, joka on iloinen negatiivisestakin palautteesta.
Sovimme alun perin, että Marita siivoaa meillä kolme tuntia kerran kuussa. Luulin, että maksamme tuntipalkkaa, mutta kun sitten valitin, että siivous kestääkin vain puolitoista tuntia, kävi ilmi, että työ tehdäänkin urakalla. Jos kaikki on siivottu hyvin puolessatoista tunnissa, asia on firman mielestä OK.
On myönnettävä, että Marita on erittäin nopea siivooja, ja että Mikko soittoni jälkeen alensi hiukan maksua.
Viimeksi Marita oli todistettavasti ollut 40 minuuttia. 40 minuuttia!! On kyllä käsittämätöntä, kuinka paljon hän oli ehtinyt, kun raivoissani tutkin siivoustulosta.
Nyt Mikko lupasi olla laskuttamatta viime kertaa, ja saamme toisen siivoojan. Toivottavasti hyvän.
Olen oikein iloinen vaihdosta, sillä siivoojakin voi jotenkin rutinoitua ja alkaa siivota suurpiirteisemmin. Olen myös iloinen siitä, että Mikko kertoi olleensa pari kuukautta sitten mukana Maritan kanssa siivoamassa ja huomauttaneensa kohdista, joissa oli pölyä. Hän seuraa työntekijöidensä hommia ja kouluttaa heitä jatkuvasti.
*
Näyttää siltä, että minua alkaa yhä enemmän kiinnostaa ekspressiivinen maalaaminen. Mervi kannusti reippaasti korjaamaan töitä, joihin en ole ihan tyytyväinen, koska rohkealla kokeilemisella oppii. Lätkinkin yhden keskinkertaisen Madonna ja lapsi -työni päälle reippaasti maalia, ja kyllä se parani.
Nyt rupesi houkuttamaan yhden kukan maalaaminen, jonka nimeä en muista (apua!). Täytyy ostaa sellainen malliksi, mutta jätän Lapinmatkan jälkeen.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
22.3.2011
Taidehissan luento oli Mirosta, ajankohtaisesti, ja sain paljon enemmän kuin katsomalla EMMAn Mironäyttelyn kovassa avajaistungoksessa. Päätin, että sittenkin jatkan taidehissaa vielä syksyllä, jos pääsen ryhmään.
Kahvilla taidehissan jälkeen Stockan käytävällä juteltiin Elinan kanssa matkoistamme. Taidetta on ihana katsoa, mutta on kiva myös istua katukahvilassa ja aistia tunnelmia.
Silloin muistin kokemuksen palmalaisesta katukahvilasta, jossa olin P:n kanssa lounaalla sukuhaaramme Mallorcan matkalla. Vanha vaari työnteli ilmeisesti lapsenlastaan vauvan vaunuissa pitkin varjoisaa katuamme. Kun hänen piti ylittää poikkikatu, jolla paistoikin aurinko, hän veti huolellisesti ja hellästi harson kuomun eteen peittämään vauvan kasvot. Heti kun hän oli ylittänyt kadun, hän nosti yhtä varovasti harson pois...
Rakkautta, sanoisin.
*
Tytär on Prahassa, ja meillä lasten viikko-ohjelma printattuna ja kovassa käytössä!
Taidehissan luento oli Mirosta, ajankohtaisesti, ja sain paljon enemmän kuin katsomalla EMMAn Mironäyttelyn kovassa avajaistungoksessa. Päätin, että sittenkin jatkan taidehissaa vielä syksyllä, jos pääsen ryhmään.
Kahvilla taidehissan jälkeen Stockan käytävällä juteltiin Elinan kanssa matkoistamme. Taidetta on ihana katsoa, mutta on kiva myös istua katukahvilassa ja aistia tunnelmia.
Silloin muistin kokemuksen palmalaisesta katukahvilasta, jossa olin P:n kanssa lounaalla sukuhaaramme Mallorcan matkalla. Vanha vaari työnteli ilmeisesti lapsenlastaan vauvan vaunuissa pitkin varjoisaa katuamme. Kun hänen piti ylittää poikkikatu, jolla paistoikin aurinko, hän veti huolellisesti ja hellästi harson kuomun eteen peittämään vauvan kasvot. Heti kun hän oli ylittänyt kadun, hän nosti yhtä varovasti harson pois...
Rakkautta, sanoisin.
*
Tytär on Prahassa, ja meillä lasten viikko-ohjelma printattuna ja kovassa käytössä!
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
20.03.2011
Älykäs, kiinnostava, ajatuksia herättävä, monitasoinen - tämän haluaisin nähdä uudelleen! Olin eilen katsomassa Täällä pohjantähden alla 2011.
Olin yksin, P oli ilmoittautunut Miron näyttelyesittelyyn. Heti alkoi juttu luistaa ennen näytöstä aivan vieraan ikätoveri-rouvan kanssa, niin hyvin, että pois lähtiessä vakuutimme toinen toisillemme, kuinka hauskaa oli ollut tavata. (Pikkulasten äidit, koirantaluttajat ja vanhat rouvat voivat siitä vaan ruveta juttelemaan toistensa kanssa...) Lisäksi paikalla oli lähes koko Iiron teatterioppilaiden Töölön osasto, joten tuttuja mummeleita oli joka puolella.
Sijoitin viisi (!) euroa käsiohjelmaan, kun ensimmäisessä näytöksessä havaitsin, että puolet näyttelijöistä oli minulle tuntemattomia. Siitä ei kuitenkaan saanut selvää henkilöistä, sillä jokaisella oli monta roolia, eikä näyttelijöitä esitelty kuvien kanssa. Täytyy etsiä netistä Kansallisteatterin henkilökunta ja alkaa opetella nuoria näyttelijöitä.
Oli aika, jolloin helsinkiläisopiskelijana tunsin kaikki Kansallisen näyttelijät, joita tosin silloin oli huomattavasti vähemmän.
Havainto: nuoret nykynäyttelijät eivät ole komeita sankareita tai hurmaavia kaunottaria (vaikka heistä sellaisetkin saisi), niin kuin entisaikojen tähdet. Heidät on siis valittu taitojen perusteella...
*
Näin kaupassa Mimosa-papin, joka on saanut vakituisen viran Kauniaisista. Onnittelin ja valittelin, valittelin ja onnittelin. Kyllä tämä on kauhea menetys Tapiolalle, mutta eipähän Kauniainen ole kaukana. Siinä on taatusti tuleva huomattava kirkonnainen, ennustan minä.
Tänään Seppo-pappi leikitti saarnan yhteydessä riparilaisia ja samalla koko kirkkokansaa, niin että nauru maittoi. Pääsin kirkkokahvilla ensi kertaa puheisiin kiinalaispoikien kanssa, mutta ikäkuulollani oli hiukan vaikea saada selvää heidän englannistaan.
Deaf Sentence -kirjasta opin, että vokaalit on helpompi kuulla kuin konsonantit. Jälkimmäiset ovat niin lyhyitä, kuten esimerkiksi k, p ja t. Ilmankos kuulen mitä hassuimpia väärinymmärryksiä.
*
Eivätkö luonnonmullistukset riittäisi - nyt Ranska, Englanti ja USA ja lienikö niitä muitakin pommittavat Libyaa... Joku väitti kirkolla, että Gaddafilla olisi ydinase - se tästä vielä puuttuisikin!
Älykäs, kiinnostava, ajatuksia herättävä, monitasoinen - tämän haluaisin nähdä uudelleen! Olin eilen katsomassa Täällä pohjantähden alla 2011.
Olin yksin, P oli ilmoittautunut Miron näyttelyesittelyyn. Heti alkoi juttu luistaa ennen näytöstä aivan vieraan ikätoveri-rouvan kanssa, niin hyvin, että pois lähtiessä vakuutimme toinen toisillemme, kuinka hauskaa oli ollut tavata. (Pikkulasten äidit, koirantaluttajat ja vanhat rouvat voivat siitä vaan ruveta juttelemaan toistensa kanssa...) Lisäksi paikalla oli lähes koko Iiron teatterioppilaiden Töölön osasto, joten tuttuja mummeleita oli joka puolella.
Sijoitin viisi (!) euroa käsiohjelmaan, kun ensimmäisessä näytöksessä havaitsin, että puolet näyttelijöistä oli minulle tuntemattomia. Siitä ei kuitenkaan saanut selvää henkilöistä, sillä jokaisella oli monta roolia, eikä näyttelijöitä esitelty kuvien kanssa. Täytyy etsiä netistä Kansallisteatterin henkilökunta ja alkaa opetella nuoria näyttelijöitä.
Oli aika, jolloin helsinkiläisopiskelijana tunsin kaikki Kansallisen näyttelijät, joita tosin silloin oli huomattavasti vähemmän.
Havainto: nuoret nykynäyttelijät eivät ole komeita sankareita tai hurmaavia kaunottaria (vaikka heistä sellaisetkin saisi), niin kuin entisaikojen tähdet. Heidät on siis valittu taitojen perusteella...
*
Näin kaupassa Mimosa-papin, joka on saanut vakituisen viran Kauniaisista. Onnittelin ja valittelin, valittelin ja onnittelin. Kyllä tämä on kauhea menetys Tapiolalle, mutta eipähän Kauniainen ole kaukana. Siinä on taatusti tuleva huomattava kirkonnainen, ennustan minä.
Tänään Seppo-pappi leikitti saarnan yhteydessä riparilaisia ja samalla koko kirkkokansaa, niin että nauru maittoi. Pääsin kirkkokahvilla ensi kertaa puheisiin kiinalaispoikien kanssa, mutta ikäkuulollani oli hiukan vaikea saada selvää heidän englannistaan.
Deaf Sentence -kirjasta opin, että vokaalit on helpompi kuulla kuin konsonantit. Jälkimmäiset ovat niin lyhyitä, kuten esimerkiksi k, p ja t. Ilmankos kuulen mitä hassuimpia väärinymmärryksiä.
*
Eivätkö luonnonmullistukset riittäisi - nyt Ranska, Englanti ja USA ja lienikö niitä muitakin pommittavat Libyaa... Joku väitti kirkolla, että Gaddafilla olisi ydinase - se tästä vielä puuttuisikin!
perjantai 18. maaliskuuta 2011
18.3.2011
Joku viisaus sai minut päättämään, etten lähde tänään teatteripiiriimme. Sydän on rytmitellyt ihan hassusti, ja olenkin ollut suurimman osan päivästä sängyn pohjassa lopen väsyneenä.
P:llä oli kirjastosta Marja Linnankiven Kekkosten miniänä -kirja, jonka lukaisin eilen ja tänään, kesken David Lodgen Deaf Sentence -kirjaa, jota nyt taas pääsen jatkamaan.
David Lodge on yksi lemppareistani. Hän on humoristi, ja kirjoittaa niin upeaa englantia, että jo pelkästä kielestä nauttii suunnattomasti. Kumma ettei huonokuuloisuutta ole enemmän käytetty huumorin lähteenä... Kirjan alussa päähenkilö, hyvin huonokuuloinen lingvistiikan professori, kuuntelee cocktail-kutsuilla nuoren naisen keskustelua korva tietysti melkein tämän suussa, että saisi hälinässä jotain selvää, ja siis näköalana naisen kaula-aukko... Professori ei kehtaa sanoa, ettei kuule, kun ei ole heti alkuun tullut sitä sanoneeksi, ja niin hän turvautuu yes- ja very interesting- tyyppisiin vastauksiin ja tulee luvanneeksi sellaista, mistä hänellä itsellään ei ole aavistustakaan...
Hyödyllistä lukemista ikäkuuloiselle!
Kekkoskirja oli helppolukuinen, mukavaa ajankuvaa ja henkilökuvaa Kekkosista, uuttakin. Vaikka tykkään paksuista kirjoista, joista saa nauttia kauan, tällainen nopea ja helppo on kiva vaihteeksi.
*
Maailma valmistautuu hävittäjineen Libyan varalta, kenties on jo hyökännytkin. Japanin tilanne järkyttää yhä.
Joku viisaus sai minut päättämään, etten lähde tänään teatteripiiriimme. Sydän on rytmitellyt ihan hassusti, ja olenkin ollut suurimman osan päivästä sängyn pohjassa lopen väsyneenä.
P:llä oli kirjastosta Marja Linnankiven Kekkosten miniänä -kirja, jonka lukaisin eilen ja tänään, kesken David Lodgen Deaf Sentence -kirjaa, jota nyt taas pääsen jatkamaan.
David Lodge on yksi lemppareistani. Hän on humoristi, ja kirjoittaa niin upeaa englantia, että jo pelkästä kielestä nauttii suunnattomasti. Kumma ettei huonokuuloisuutta ole enemmän käytetty huumorin lähteenä... Kirjan alussa päähenkilö, hyvin huonokuuloinen lingvistiikan professori, kuuntelee cocktail-kutsuilla nuoren naisen keskustelua korva tietysti melkein tämän suussa, että saisi hälinässä jotain selvää, ja siis näköalana naisen kaula-aukko... Professori ei kehtaa sanoa, ettei kuule, kun ei ole heti alkuun tullut sitä sanoneeksi, ja niin hän turvautuu yes- ja very interesting- tyyppisiin vastauksiin ja tulee luvanneeksi sellaista, mistä hänellä itsellään ei ole aavistustakaan...
Hyödyllistä lukemista ikäkuuloiselle!
Kekkoskirja oli helppolukuinen, mukavaa ajankuvaa ja henkilökuvaa Kekkosista, uuttakin. Vaikka tykkään paksuista kirjoista, joista saa nauttia kauan, tällainen nopea ja helppo on kiva vaihteeksi.
*
Maailma valmistautuu hävittäjineen Libyan varalta, kenties on jo hyökännytkin. Japanin tilanne järkyttää yhä.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
17.3.2011
Pojat yltyivät välipalaa syötyään eilen riehumaan niin, että täytyi pistää heidät ulkoleikkeihin. Täytyy kai myös taas lainata pinkka Enid Blytonin kirjoja, joihin pojat ovat niin addiktoituneet, että jännittävän tuntuisessa Afrikkaseikkailussa ei päästy oikein alkua pitemmälle. No, syynä voi olla myös Vaarin ehdotus piparien leipomisesta.
6-vuotias I halusi tiistaina kuulla loppuun Millainen on Jumala -kirjan. Lisäksi katsoimme kuvat Jaakko Heinimäen Lasten raamatusta, joka on luettu vasta poikien kanssa. Hauskoissa kuvissa on pientä jekkua, kuten Mooseksella Crocksit, jollain henkilöllä kännykkä kädessä tai papiljotit päässä. I oli todella taitava hörähtämään näiden vitsien kohdalla: "Eihän silloin ollut kännyköitä!" jne.
*
Tällä viikolla kaikki on onnistunut minulla taideryhmissä. Marjan ryhmässä sain valmiiksi iloisen ekspressiivisen seisovan naisen, Seijan ryhmässä tein kerralla pikkuisen japanilaistytön pelokkaat, vakavat kasvot, jotka löysin Hesarista, ja Mervin ryhmässä oli hyvä sijainen.
Kyselen opettajiltani, mihin suuntaan minun kannattaisi kehittää maalaustani, mutta he sanovat aina "No sä voit vähän kokeilla monenlaista" tai "Miltä susta itsestäsi tuntuu?" tms. Nämä nuori mies, vieras opettaja, sanoi: "Ilman muuta ronskimpaan, ekspressiivisempään suuntaan - ilman muuta!" Tulin tästä neuvosta hyvin iloiseksi!
Sijaisope myös huomasi yhden korjausehdotuksen revityn kartan päälle maalaamiini viitteellisiin kasvoihin, hyvän ehdotuksen, ja sekin työ tuli valmiiksi. Kiitos hänelle!
*
Kiitoksista puheen ollen, jääkää jossain kauppakeskuksessa tms pitämään ovea laumalle ihmisiä. Ei mistään saa niin paljon niin iloisia kiitoksia.
*
Tapiolan "olohuoneista" yksi on iso ilmava kahvila-ravintola Stockan yläkerrassa. Siellä kokoontuu erilaisia porukoita, esim ryhmä äitejä lastenvaunuineen ja vauvoineen tai ryhmä eläkeläisiä, tapaamaan toisiaan lounaan tai kahvin ääressä.
Me kokoonnuimme eilen ystäväpariskunnan kanssa rupattelemaan ja päätimme jatkaa tapaamisia. Nämä ystävät ovat jo sen verran sairaita, että heille olisi iso juttu kutsua kotiin, ja helpotushan on minullekin tavata kahvilassa. Oli mukava jutella.
*
Huippunopea siivoojamme, jonka palkkio määräytyy kolmen tunnin mukaan, viipyi todistettavasti maanantaina 40 minuuttia... Olin vihainen, ja etsin synkkänä paikkoja, jotka varmasti ovat jääneet siivoamatta. Se ei varmaan oli huomannut niitä tahroja keittiön lattiassa - oli huomannut. Se on varmaan jättänyt ne poikien sormenjäljet vessan oveen - oli pyyhitty pois.
No, joitain pölynpyyhkimisen välttäneitä kohtia sentään tyydytyksekseni löysin - muuten siivoustulos olisi tuntunut yliluonnolliselta. Marita vetoaa siihen, että palkkio on urakasta, ei tunneista. Firman johtaja jo kerran muutamalla eurolla alensi hintaa.
Vaikka Marita olisi millainen ihme, tuntuu oudolta, että urakka sovittiin kolmen tunnin mukaan... Harkitsen taas toimenpiteitä ja ihmettelen mitä...
Pojat yltyivät välipalaa syötyään eilen riehumaan niin, että täytyi pistää heidät ulkoleikkeihin. Täytyy kai myös taas lainata pinkka Enid Blytonin kirjoja, joihin pojat ovat niin addiktoituneet, että jännittävän tuntuisessa Afrikkaseikkailussa ei päästy oikein alkua pitemmälle. No, syynä voi olla myös Vaarin ehdotus piparien leipomisesta.
6-vuotias I halusi tiistaina kuulla loppuun Millainen on Jumala -kirjan. Lisäksi katsoimme kuvat Jaakko Heinimäen Lasten raamatusta, joka on luettu vasta poikien kanssa. Hauskoissa kuvissa on pientä jekkua, kuten Mooseksella Crocksit, jollain henkilöllä kännykkä kädessä tai papiljotit päässä. I oli todella taitava hörähtämään näiden vitsien kohdalla: "Eihän silloin ollut kännyköitä!" jne.
*
Tällä viikolla kaikki on onnistunut minulla taideryhmissä. Marjan ryhmässä sain valmiiksi iloisen ekspressiivisen seisovan naisen, Seijan ryhmässä tein kerralla pikkuisen japanilaistytön pelokkaat, vakavat kasvot, jotka löysin Hesarista, ja Mervin ryhmässä oli hyvä sijainen.
Kyselen opettajiltani, mihin suuntaan minun kannattaisi kehittää maalaustani, mutta he sanovat aina "No sä voit vähän kokeilla monenlaista" tai "Miltä susta itsestäsi tuntuu?" tms. Nämä nuori mies, vieras opettaja, sanoi: "Ilman muuta ronskimpaan, ekspressiivisempään suuntaan - ilman muuta!" Tulin tästä neuvosta hyvin iloiseksi!
Sijaisope myös huomasi yhden korjausehdotuksen revityn kartan päälle maalaamiini viitteellisiin kasvoihin, hyvän ehdotuksen, ja sekin työ tuli valmiiksi. Kiitos hänelle!
*
Kiitoksista puheen ollen, jääkää jossain kauppakeskuksessa tms pitämään ovea laumalle ihmisiä. Ei mistään saa niin paljon niin iloisia kiitoksia.
*
Tapiolan "olohuoneista" yksi on iso ilmava kahvila-ravintola Stockan yläkerrassa. Siellä kokoontuu erilaisia porukoita, esim ryhmä äitejä lastenvaunuineen ja vauvoineen tai ryhmä eläkeläisiä, tapaamaan toisiaan lounaan tai kahvin ääressä.
Me kokoonnuimme eilen ystäväpariskunnan kanssa rupattelemaan ja päätimme jatkaa tapaamisia. Nämä ystävät ovat jo sen verran sairaita, että heille olisi iso juttu kutsua kotiin, ja helpotushan on minullekin tavata kahvilassa. Oli mukava jutella.
*
Huippunopea siivoojamme, jonka palkkio määräytyy kolmen tunnin mukaan, viipyi todistettavasti maanantaina 40 minuuttia... Olin vihainen, ja etsin synkkänä paikkoja, jotka varmasti ovat jääneet siivoamatta. Se ei varmaan oli huomannut niitä tahroja keittiön lattiassa - oli huomannut. Se on varmaan jättänyt ne poikien sormenjäljet vessan oveen - oli pyyhitty pois.
No, joitain pölynpyyhkimisen välttäneitä kohtia sentään tyydytyksekseni löysin - muuten siivoustulos olisi tuntunut yliluonnolliselta. Marita vetoaa siihen, että palkkio on urakasta, ei tunneista. Firman johtaja jo kerran muutamalla eurolla alensi hintaa.
Vaikka Marita olisi millainen ihme, tuntuu oudolta, että urakka sovittiin kolmen tunnin mukaan... Harkitsen taas toimenpiteitä ja ihmettelen mitä...
tiistai 15. maaliskuuta 2011
15.3.2011
Sunnuntaina suku kokoontui Fazelilassa, kaikki terveinä ja paikalla taiwanilaisia myöten, vain kajaanilaiset puuttuivat. Jälleennäkeminen oli kaikissa ikäpolvissa riemuisaa. Ensimmäisen kerran me vanhat osasimme sanoa itseämme vanhaksi polveksi, vaikka isän ja äidin kuoleman jälkeen tunsimme edelleen aika kauan olevamme "keskipolvea"...
Huvitti nuorimman polven itsenäisyys, kun 7, 8, 9, ja 10 ikäiset pikkuserkuspojat sanoivat toisilleen: "Hei, mennään nopeasti varaamaan itsellemme neljän hengen pöytä."
Tarjoilut olivat mitä makoisimmat, ja sitten siirryimme koulutustiloihin katsomaan vanhoja diakuvia. Erinäiset laitteet oli tyylikkäästi peitetty, etteivät suvun tulevat insinöörit ohjelmoisi niitä uusiksi. Koulutussalissa oli kuusi fläppitaulua, joihin lapset mielin määrin piirtelivät.
Kahdella pikkuserkkupojalla oli pienet matkalaukulliset legoja. Omalla neiti lapsenlapsellani (6) oli mustat kiiltonahkakengät, musta pieni käsilaukku ja valkoinen turkisbolero.
Päätimme tietysti tehdä tapauksesta vuosittaisen tradition. Sen sisaruksen, joka vastaa Fazerin koulutuksesta, on myöhäistettävä pikku hiljaa lähestyvää eläköitymistään, jotta pääsemme F:n tiloihin aina hamaan tulevaisuuteen.
*
Kaikessa tässä japanilaisessa ja libyalaisessa murheessa eilen ilahdutti se, että sain sekä Marjan että Seijan tunneilla maalatuksi valmiiksi hyvät työt. Marjan tunnilla ekspressionistisen, värikkään naiskuvan, ja illalla pienen kasvokuvan Hesarissa olleesta pelästyneen ja hämmentyneen näköisestä somasta japanilais-pikkutytöstä (sinimustalla, harmaalla ja vaalealla).
*
Tänään lintsaan ensimmäistä kertaa taidehissaluennon, sillä viikko on vilkas ja olen kuullut aikaisemmin saman luennon Ville Walgrenista. Aurinko paistaa, kohta on ulkoilun aika!
Sunnuntaina suku kokoontui Fazelilassa, kaikki terveinä ja paikalla taiwanilaisia myöten, vain kajaanilaiset puuttuivat. Jälleennäkeminen oli kaikissa ikäpolvissa riemuisaa. Ensimmäisen kerran me vanhat osasimme sanoa itseämme vanhaksi polveksi, vaikka isän ja äidin kuoleman jälkeen tunsimme edelleen aika kauan olevamme "keskipolvea"...
Huvitti nuorimman polven itsenäisyys, kun 7, 8, 9, ja 10 ikäiset pikkuserkuspojat sanoivat toisilleen: "Hei, mennään nopeasti varaamaan itsellemme neljän hengen pöytä."
Tarjoilut olivat mitä makoisimmat, ja sitten siirryimme koulutustiloihin katsomaan vanhoja diakuvia. Erinäiset laitteet oli tyylikkäästi peitetty, etteivät suvun tulevat insinöörit ohjelmoisi niitä uusiksi. Koulutussalissa oli kuusi fläppitaulua, joihin lapset mielin määrin piirtelivät.
Kahdella pikkuserkkupojalla oli pienet matkalaukulliset legoja. Omalla neiti lapsenlapsellani (6) oli mustat kiiltonahkakengät, musta pieni käsilaukku ja valkoinen turkisbolero.
Päätimme tietysti tehdä tapauksesta vuosittaisen tradition. Sen sisaruksen, joka vastaa Fazerin koulutuksesta, on myöhäistettävä pikku hiljaa lähestyvää eläköitymistään, jotta pääsemme F:n tiloihin aina hamaan tulevaisuuteen.
*
Kaikessa tässä japanilaisessa ja libyalaisessa murheessa eilen ilahdutti se, että sain sekä Marjan että Seijan tunneilla maalatuksi valmiiksi hyvät työt. Marjan tunnilla ekspressionistisen, värikkään naiskuvan, ja illalla pienen kasvokuvan Hesarissa olleesta pelästyneen ja hämmentyneen näköisestä somasta japanilais-pikkutytöstä (sinimustalla, harmaalla ja vaalealla).
*
Tänään lintsaan ensimmäistä kertaa taidehissaluennon, sillä viikko on vilkas ja olen kuullut aikaisemmin saman luennon Ville Walgrenista. Aurinko paistaa, kohta on ulkoilun aika!
lauantai 12. maaliskuuta 2011
12.3.2011
Nukuin huonosti, varmaan siksi, että eläydyin japanilaisten olosuhteisiin maanjäristyksen, tsunamin ja mahdollisen ydinonnettomuuden armoilla. Oli kauheaa katsoa, kuinka IHMISTEN KODIT rikkoutuivat tai seilasivat tiehensä tsunamin vauhdissa.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpi on koti, ja sitä kamalammalta tuntuu jo pelkkä ajatus, että jotenkin menettäisi kotinsa. Koti, sohva, sänky...
Muistan havainnoineeni tätä asiaa, kun uutiset uudenvuodenaattona kertoivat, että kaksi miljoonaa ihmistä oli kokoontunut Rio de Janeiron Copacabanalle vastaanottamaan vuotta 2011. Meillä kaksi ihmistä kokoontui sänkyynsä kirjoineen ja nukahti makeasti paljon ennen juhlahetkeä.
Mutta vauhdikas meilläkin kotoinen lukuilta oli. Sänky huojui ja natisi (lapset ovat siinä pomppineet), kun mies luki Arto Paasilinnan Ulvovaa mylläriä. Hän ei ULVONUT naurusta, mutta nauroi itsensä aivan tikahduksiin ja toimintakyvyttömäksi. "Mikä kohta?" kysyin itsekin kirjan juuri lukeneena.
Mies yritti vastata, mutta ei pystynyt, kiemurteli vain saadakseen henkeä vedetyksi...
Nukuin huonosti, varmaan siksi, että eläydyin japanilaisten olosuhteisiin maanjäristyksen, tsunamin ja mahdollisen ydinonnettomuuden armoilla. Oli kauheaa katsoa, kuinka IHMISTEN KODIT rikkoutuivat tai seilasivat tiehensä tsunamin vauhdissa.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpi on koti, ja sitä kamalammalta tuntuu jo pelkkä ajatus, että jotenkin menettäisi kotinsa. Koti, sohva, sänky...
Muistan havainnoineeni tätä asiaa, kun uutiset uudenvuodenaattona kertoivat, että kaksi miljoonaa ihmistä oli kokoontunut Rio de Janeiron Copacabanalle vastaanottamaan vuotta 2011. Meillä kaksi ihmistä kokoontui sänkyynsä kirjoineen ja nukahti makeasti paljon ennen juhlahetkeä.
Mutta vauhdikas meilläkin kotoinen lukuilta oli. Sänky huojui ja natisi (lapset ovat siinä pomppineet), kun mies luki Arto Paasilinnan Ulvovaa mylläriä. Hän ei ULVONUT naurusta, mutta nauroi itsensä aivan tikahduksiin ja toimintakyvyttömäksi. "Mikä kohta?" kysyin itsekin kirjan juuri lukeneena.
Mies yritti vastata, mutta ei pystynyt, kiemurteli vain saadakseen henkeä vedetyksi...
torstai 10. maaliskuuta 2011
10.3.2011
Apteekissa empatian tunteeni heräävät. Tiskillä asioi todella vanha mies. Mitenkähän ukkopaha selviää kaikkien reseptiensä ja lääkkeittensä kanssa...
Silloin kuulen vanhuksen sanovan reippaalla äänellä: "Okei, tarttee pyytää työterveyslääkäriä uusimaan resepti."
Se arviointikyvystäni, mitä tulee ihmisten ikään.
Mutta ihmisen ikähän on katsojan silmässä.
*
Terveyskeskuslääkärit puolestaan ovat muuttuneet lääkärisedistä ja -tädeistä poikasiksi ja tyttösiksi, joilla on ikäisikseen hämmästyttävä ammattitaito.
*
Minua katsoo peilistä aika pirteä, melko nuorekas arviolta viisikymppinen nainen. Kun juhlistimme helmikuussa yhteistä syntymäpäiväämme kolmannen serkkuni kanssa, joka on syntynyt samana vuonna ja samana päivänä kuin minä, täytimme kumpikin 69 vuotta. Tunnemme siis itsemme nyt noin 51-vuotiaiksi.
No, ei ihan aina, joskus on aika kremppainen olo...
Apteekissa empatian tunteeni heräävät. Tiskillä asioi todella vanha mies. Mitenkähän ukkopaha selviää kaikkien reseptiensä ja lääkkeittensä kanssa...
Silloin kuulen vanhuksen sanovan reippaalla äänellä: "Okei, tarttee pyytää työterveyslääkäriä uusimaan resepti."
Se arviointikyvystäni, mitä tulee ihmisten ikään.
Mutta ihmisen ikähän on katsojan silmässä.
*
Terveyskeskuslääkärit puolestaan ovat muuttuneet lääkärisedistä ja -tädeistä poikasiksi ja tyttösiksi, joilla on ikäisikseen hämmästyttävä ammattitaito.
*
Minua katsoo peilistä aika pirteä, melko nuorekas arviolta viisikymppinen nainen. Kun juhlistimme helmikuussa yhteistä syntymäpäiväämme kolmannen serkkuni kanssa, joka on syntynyt samana vuonna ja samana päivänä kuin minä, täytimme kumpikin 69 vuotta. Tunnemme siis itsemme nyt noin 51-vuotiaiksi.
No, ei ihan aina, joskus on aika kremppainen olo...
tiistai 8. maaliskuuta 2011
9.3.2011
Toiveeni maahanmuuttajan kohtaamisesta (tosin ohimenevästä) toteutui heti eilen, kun nousin bussiin. Siellä oli joukko ehkä kasiluokkalaisia poikia. Yksi oli pikimusta, iloinen ja suloinen neekeripoika. (Käytän neekeri-sanaa rodullisessa ja hyvin positiivisessa merkityksessä. Asianomaisten kuullen en nimitystä kyllä käytä, koska he eivät siitä pidä. Voisivat suhtautua siihen hienona nimityksenä! - Itselläni on lapsuuden lähetysiltojen jäljiltä peruspositiivinen suhtautuminen afrikkalaisiin, joista kuulimme kerrottavan ja näimme diakuvia.)
Musta poika huusi tuttavallisesti "terve" minulle. Muutenkin, mutta etenkin koska hän oli maahanmuuttaja, vastasin ilahtuneena ja ystävällisesti "terve!".
Poika kajautti koko bussille ensin: "Hei se tykkää musta!" ja sitten: "Mutta se saattaa kyllä olla lähes kuusikymppinen..." (Otin sen kohteliaisuutena.)
Toinen, korealaisen näköinen poika vilkuili minuun anteeksipyytävästi hymyillen ja heläytti neekeripojalle: "Hei mieti vähän, sähän loukkaat ihmistä!"
*
Sain illalla loppuun Kamila Shamsien kirjan Poltetut varjot. Se alkaa Nagasakiin pudotetusta atomipommista, jolloin pääkenkilö Hiroko menettää saksalaisen sulhasensa ja saa itse selkäänsä kolme linnunmuotoista palovammaa.
Hiroko etsiytyy Intiaan sulhasensa sisaren perheen luo, jää sinne ja löytää intialaisen muslimin aviomiehekseen. Hirokon taival (nyt muslimina) jatkuu Istanbulissa, Pakistanissa ja New Yorkissa, siellä taas yhteydessä Kondrad-sulhasen perheen kanssa. Perheen poika ja Hirokon oma poika johkaantuvat taistelemaan Afganistaniin.
Kirjassa on paljon kiintoisaa kulttuurista ja maantieteellistä sisältöä, ja Hirokon selviytymistarina vanhukseksi asti on kiehtova. Mutta kirjan asenne tähän kauniiseen maailmaamme on aika kyyninen: pahuuden perustelut ovat käsittämättömiä, monille hyvillekin ihmisille käy huonosti, ja voiko lopulta keneenkään, hyväänkään ihmiseen, luottaa.
Ja, niin kuin joku kirjan henkilöistä sanoo, Nagasakin uhrit olivat 0,001% toisen maailmansodan uhreista, ja heidän kuolemansa pelasti paljon amerikkalaisia...
Kamalaa.
Toiveeni maahanmuuttajan kohtaamisesta (tosin ohimenevästä) toteutui heti eilen, kun nousin bussiin. Siellä oli joukko ehkä kasiluokkalaisia poikia. Yksi oli pikimusta, iloinen ja suloinen neekeripoika. (Käytän neekeri-sanaa rodullisessa ja hyvin positiivisessa merkityksessä. Asianomaisten kuullen en nimitystä kyllä käytä, koska he eivät siitä pidä. Voisivat suhtautua siihen hienona nimityksenä! - Itselläni on lapsuuden lähetysiltojen jäljiltä peruspositiivinen suhtautuminen afrikkalaisiin, joista kuulimme kerrottavan ja näimme diakuvia.)
Musta poika huusi tuttavallisesti "terve" minulle. Muutenkin, mutta etenkin koska hän oli maahanmuuttaja, vastasin ilahtuneena ja ystävällisesti "terve!".
Poika kajautti koko bussille ensin: "Hei se tykkää musta!" ja sitten: "Mutta se saattaa kyllä olla lähes kuusikymppinen..." (Otin sen kohteliaisuutena.)
Toinen, korealaisen näköinen poika vilkuili minuun anteeksipyytävästi hymyillen ja heläytti neekeripojalle: "Hei mieti vähän, sähän loukkaat ihmistä!"
*
Sain illalla loppuun Kamila Shamsien kirjan Poltetut varjot. Se alkaa Nagasakiin pudotetusta atomipommista, jolloin pääkenkilö Hiroko menettää saksalaisen sulhasensa ja saa itse selkäänsä kolme linnunmuotoista palovammaa.
Hiroko etsiytyy Intiaan sulhasensa sisaren perheen luo, jää sinne ja löytää intialaisen muslimin aviomiehekseen. Hirokon taival (nyt muslimina) jatkuu Istanbulissa, Pakistanissa ja New Yorkissa, siellä taas yhteydessä Kondrad-sulhasen perheen kanssa. Perheen poika ja Hirokon oma poika johkaantuvat taistelemaan Afganistaniin.
Kirjassa on paljon kiintoisaa kulttuurista ja maantieteellistä sisältöä, ja Hirokon selviytymistarina vanhukseksi asti on kiehtova. Mutta kirjan asenne tähän kauniiseen maailmaamme on aika kyyninen: pahuuden perustelut ovat käsittämättömiä, monille hyvillekin ihmisille käy huonosti, ja voiko lopulta keneenkään, hyväänkään ihmiseen, luottaa.
Ja, niin kuin joku kirjan henkilöistä sanoo, Nagasakin uhrit olivat 0,001% toisen maailmansodan uhreista, ja heidän kuolemansa pelasti paljon amerikkalaisia...
Kamalaa.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
8.3.2011
Jäi ajatteluttamaan niiden venäläisten konfirmoitujen arkuus ja hiljaisuus... Vähän yritin jutella jälkeen päin parin naisen kanssa, mutta he olivat hyvin ujon tuntuisia. Toivon heille suomalaisia ystäviä.
Maahanmuuttajat jotenkin koskettavat minua, ja olisin mielelläni jonkun ystävä, jos sellainen sattuisi kohdalle. En ole kuitenkaan saanut aikaiseksi osallistua tilaisuuksiin, joissa heitä voisi tavata. Ja siellä tietysti ryhtyisin juttelemaan jonkun sosiaalisen ja muutenkin pärjäävän kanssa...
Kivenlahden talomme naisten saunassa kävi venäläinen nainen, ja juttelin hänen kanssaan. Hän oli kuitenkin sivistynyt, hyvin tyylikäs ja hyvin toimeentulevan oloinen, eikä ilmeisesti kiinnostunut minusta saunarupattelun ulkopuolella.
*
Eilen ostin luultavasti elämäni viimeiset hiihto- tai oikeastaan ulkoiluhousut - no, lenkkihousuja voin ehtiä kuluttaa vielä näidenkin jälkeen. Hylkäsin ensimmäiseksi silmiini osuneet hinnan vuoksi (350 euroa, järkyttävää - miten silmäni onnistuukin jo kaukaa iskeytymään kaikkein kalliimpiin!) Lopulta miesseurani (P ja A-poika) löysivät hyvät 29 euroa maksavat, ja kun otin lisäksi hiihtokäsineet, loppusumma oli mystisesti 24 euroa. Olen sangen tyytyväinen!
Nyt lähden aamulenkille uusia housuja testaamaan.
*
Housut olivat aivan mainiot. Pysyivät loistavasti ylhäälläkin, mitä kaikki mallit eivät välttämättä varttuneella vartalollani tee.
Kotona huomasin, että olin pukenut housut väärin päin, etuosa taakse. Kuinka mielettömät ne mahtavatkaan olla oikein päin!
*
Katsoimme eilen aikaisemminkin näkemämme Aldomovarin Volver-elokuvan. Se on naiselokuva, eli sopi hyvin naistenpäivän aattoiltaan. Volver, palaaminen, tarkoitti kuolleeksi luullun äidin paluuta tyttäriensä luo. Elokuva oli vahvasti insesti- ja pedofilia-aiheinen, joten "palaamisen" voisi ymmärtää myös päähenkilön kokemuksen toistumisen (melkein) tyttären elämässä.
Ainahan Aldomovarin leffat ovat hyviä, vaikka niissä onkin lievästi epäuskottavia kohtia. Niissä taru on todellisuutta ihmeellisempää.
Jäi ajatteluttamaan niiden venäläisten konfirmoitujen arkuus ja hiljaisuus... Vähän yritin jutella jälkeen päin parin naisen kanssa, mutta he olivat hyvin ujon tuntuisia. Toivon heille suomalaisia ystäviä.
Maahanmuuttajat jotenkin koskettavat minua, ja olisin mielelläni jonkun ystävä, jos sellainen sattuisi kohdalle. En ole kuitenkaan saanut aikaiseksi osallistua tilaisuuksiin, joissa heitä voisi tavata. Ja siellä tietysti ryhtyisin juttelemaan jonkun sosiaalisen ja muutenkin pärjäävän kanssa...
Kivenlahden talomme naisten saunassa kävi venäläinen nainen, ja juttelin hänen kanssaan. Hän oli kuitenkin sivistynyt, hyvin tyylikäs ja hyvin toimeentulevan oloinen, eikä ilmeisesti kiinnostunut minusta saunarupattelun ulkopuolella.
*
Eilen ostin luultavasti elämäni viimeiset hiihto- tai oikeastaan ulkoiluhousut - no, lenkkihousuja voin ehtiä kuluttaa vielä näidenkin jälkeen. Hylkäsin ensimmäiseksi silmiini osuneet hinnan vuoksi (350 euroa, järkyttävää - miten silmäni onnistuukin jo kaukaa iskeytymään kaikkein kalliimpiin!) Lopulta miesseurani (P ja A-poika) löysivät hyvät 29 euroa maksavat, ja kun otin lisäksi hiihtokäsineet, loppusumma oli mystisesti 24 euroa. Olen sangen tyytyväinen!
Nyt lähden aamulenkille uusia housuja testaamaan.
*
Housut olivat aivan mainiot. Pysyivät loistavasti ylhäälläkin, mitä kaikki mallit eivät välttämättä varttuneella vartalollani tee.
Kotona huomasin, että olin pukenut housut väärin päin, etuosa taakse. Kuinka mielettömät ne mahtavatkaan olla oikein päin!
*
Katsoimme eilen aikaisemminkin näkemämme Aldomovarin Volver-elokuvan. Se on naiselokuva, eli sopi hyvin naistenpäivän aattoiltaan. Volver, palaaminen, tarkoitti kuolleeksi luullun äidin paluuta tyttäriensä luo. Elokuva oli vahvasti insesti- ja pedofilia-aiheinen, joten "palaamisen" voisi ymmärtää myös päähenkilön kokemuksen toistumisen (melkein) tyttären elämässä.
Ainahan Aldomovarin leffat ovat hyviä, vaikka niissä onkin lievästi epäuskottavia kohtia. Niissä taru on todellisuutta ihmeellisempää.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
6.3.2011
Olen kai vaistomaisesti niin halunnut ilahduttaa vanhempieni toiveita kunnollisuudesta ja järkevyydestä, että olen pienenä jättänyt prinsessaleikit leikkimättä... Miten muuten voisi ymmärtää sitä, että edelleen katson kevättalviset Miss Suomi -kilpailut. Oikein odotan niitä. Kun voittaja on kyyneleensä kyynelehtinyt, unohdan hänen nimensä välittömästi. En mitenkään seuraa hänen vaiheitaan, elleivät nyt jonkun missin tekemiset suoraan hypi silmille lööpeistä, jotka näen väkisinkin ohi kävellessäni.
*
Messu oli elämys. Olimme nuuksiolaisten ystäviemme kanssa Nupurin kappelissa, jossa messun yhteydessä konfirmoitiin viisi venäläistä maahanmuuttajaa. He olivat käyneet aikuisrippikoulun, ja kaksi heistä oli kastettu samana aamuna.
Kappeli on pikkiriikkinen, samoin seurakuntasali, jonne ahtauduimme kirkkokahveille. Kokonaisuutena tilaisuus oli äärimmäisen kodikas, mikä tuntui Tapiolan tyylikkäisiin messuihin tottuneesta vaihteeksi ihan mukavalta.
Sitten oltiin lounaalla ystävien luona Pitkäjärven rannalla. Aurinko paistoi sisään joka ikkunasta!
Olen kai vaistomaisesti niin halunnut ilahduttaa vanhempieni toiveita kunnollisuudesta ja järkevyydestä, että olen pienenä jättänyt prinsessaleikit leikkimättä... Miten muuten voisi ymmärtää sitä, että edelleen katson kevättalviset Miss Suomi -kilpailut. Oikein odotan niitä. Kun voittaja on kyyneleensä kyynelehtinyt, unohdan hänen nimensä välittömästi. En mitenkään seuraa hänen vaiheitaan, elleivät nyt jonkun missin tekemiset suoraan hypi silmille lööpeistä, jotka näen väkisinkin ohi kävellessäni.
*
Messu oli elämys. Olimme nuuksiolaisten ystäviemme kanssa Nupurin kappelissa, jossa messun yhteydessä konfirmoitiin viisi venäläistä maahanmuuttajaa. He olivat käyneet aikuisrippikoulun, ja kaksi heistä oli kastettu samana aamuna.
Kappeli on pikkiriikkinen, samoin seurakuntasali, jonne ahtauduimme kirkkokahveille. Kokonaisuutena tilaisuus oli äärimmäisen kodikas, mikä tuntui Tapiolan tyylikkäisiin messuihin tottuneesta vaihteeksi ihan mukavalta.
Sitten oltiin lounaalla ystävien luona Pitkäjärven rannalla. Aurinko paistoi sisään joka ikkunasta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)