12.6.2010


Torstaina huolellisesti pesemäni parveke on peittynyt oksiin ja lehtiin, ja laittamani kukat kaatuilevat myrskyssä. Me olemme jo merentuoksuisina palanneet saaresta turvalliseen kotiin, mutta sähköt menivät siellä päältä, ja pakastimeen jäi kaksi juhannukseksi tarkoitettua ruokaa, med mera.

Eilen perjantaina isot sadepisarat iskivät naamaan ja käsiin kuin rakeet, kun veneiltiin vastatuuleen. Yöllä sumu peitti koko tienoon. Ja nyt iltapäivällä lähtiessämme kotiin moottori taas alkoi piippailla, mutta pääsimme hiljaisella vauhdilla kuitenkin laituriin.

*

Varje slag mitt hjärta slagit on kuljettanut minua paitsi kohti kuolemaa, niin kuin Claes Anderssoniakin, myös kohti tätä murheen päivää, jolloin 20 vuotta kestäneet ihanat, karvavuoriset kumisaappaani yhtäkkiä alkoivat vuotaa niin, että vesi lotisi varpaissa. Miten ne voivat noin odottamatta pettää minut? Mitään reikää ei näkynyt, joten etusaumat, ihan ehjän näköiset, ovat syypäitä. Kaikki on katoavaista.

*

Pitääkö arvostamiaan julkkiksia tervehtiä, vai onko kohteliaampaa jättää heidät rauhaan? Kuten joka kesä, kohtasimme taas presidenttipari Koiviston Inkoon S-kaupassa. Tuntuu aivan tyhmältä vain katsoa pois, mutta toisaalta ainakin Telle (niin kuin inkoolaiset sanovat) katsoo tiukasti pois vastaantulijasta ja siis todennäköisesti haluaa olla omissa oloissaan. Jos itse olisin entinen presidentti, olisi aika kyllästyttävää, jos kaikki koko ajan tervehtisivät...

Olen kaksi kertaa tervehtinyt rouva Ahtisaarta, mutta olenhan istunut Mäntyniemessä hänen kanssaan ruokapöydässä. Hän on selvästi muistanut minut ja tervehtinyt tuttavallisesti takaisin.

Claes Andersson, jonka kirjan sain tänään loppuun, tunnistaa minut, varmaan Espoon Kirjailijoista, mutta emme tervehdi. Kun seuraavan kerran näen hänet peliriippuvaisena Heikintorilla, tekee kyllä kovasti mieli mennä sanomaan: "Hej! Jag tyckte mycket om din bok!" Mutta en todennäköisesti mene...