1.2.2010


Helmikuinen helminauhani!

*

Eilinen oli Kiasma-päivä. Vaikka juuri eilisessä Hesarissa Tuula Arkio arvioi, että Kiasma on taantunut keskinkertaiseksi ja menettänyt kansainvälisen kiinnostavuutensa, olin tyytyväinen Oikea suunta -näyttelyssä opiskeluumme Taijan kanssa. Meitä oli vain viiden hengen ryhmä, mikä oli tosi hyvä. Jouduimme etsimään kaksi meitä puhutellutta työtä ja laatimaan niistä kustakin kolme kysymystä. Kun kysymyksiämme sitten käytiin läpi, tuli pysähdyttyä sellaistenkin töiden eteen, joiden ohi oli itse vain kävellyt, ja niistä sai muiden avulla paljonkin irti.

Toinen itse valitsemani työ oli seinän kokoinen sähköjohdosta tehty klovni, joka riippui sähköjohdossa hirttosilmukassa. Samasta johdosta oli myös väännetty teksti, jossa klovni valittaa lääkärille masennustaan. Lääkäri antaa ohjeeksi, että mieli piristyy, jos potilas menee katsomaan kaupungissa juuri vierailevaa Ronald-klovnia. Mutta kun minä olen Ronald, vastaa klovni.

Teos herätti monenlaisia ajatuksia siitä , millaisissa "hirttosilmukoissa" itse kukin ehkä roikkuu, ja millaisia kepeitä apukeinoja nykyaika tarjoaa ihmisen syviin kysymyksiin.

Toiseksi puhutteli kolme valokuvaa kolmesta kauniista ja vahvasta vanhasta naisesta, siksi varmaan, kun maalaan itse näitä naiskuvia. Puolileikkisän kysymyksen aiheen sain, kun luulin viereisen työn nimeä tämän teoksen nimeksi. Se oli "Almost Beautiful", ja kysyin leikkiloukkaantuneena, mitä näiden naisten kauneudesta muka puuttui!!!!!

Sitten kävi ilmi, että naisten hyvin kauniit vaatteet oli tehty eläinten sisälmyksistä... Mitä siitäkin ajatella? Että kaunis ja kamala voivat olla lähellä toisiaan?

*

Noin vuosi sitten kävimme Minnan kanssa katsomassa Kiasman videoteoksia, ja koko ryhmämme oli karvat pystyssä, koska teokset olivat niin rumia ja aiheiltaan ahdistavia. Miksi taide on nyt näin rumaa, kysyimme kummissamme ja puolustimme esteettisyyttä ja kauneutta.

Nyt huomasin, että tätä reaktiota ei enää tullut. Taide voi olla kaunista, mutta se voi olla mitä tahansa muutakin. Olenko peräti kehittynyt?


2.2.2010


Aamuyö meni lopputyöni pohtimiseen, kun Alina sanoi sitä nuorinta naiskuvaani "passikuvaksi". No hän tarkoitti sitä, että kuvassa näkyy naisesta saman verran kuin passikuvassa, mutta kuitenkin.

Lähtökohtani oli oikeastaan kuvata naisen sisäistä tasapainoa kasvojen ja silmien avulla. Riikan opettama tekniikka on ihastuttanut minua, varsinkin kun ehdottomasti olen värimaalari, mutta itsellänikin on tunne, että huolella maalatut kuvat kaipaavat jotain särmää. Se löytynee matkan varrella.

Kysyin itseltäni, olenko liian sovinnainen ihminen taiteilijaksi. Vastaukseni on kuitenkin lopulta: NO EN!

Koen, että olen itse kehittynyt sisäisen tasapainon, sisäisen rikkauden tunteen, elämän reunaehtojen hyväksymisen ja tyyneyden suuntaan. Mutta päin vastoin kuin ehkä nykyaikana ajatellaan, se ei ole sovinnaisuutta vaan rohkea valinta ja arvojen määritys - ja hyvin tietoinen. Myös se, että on tunnustava kristitty (vaikkakin kyselevä sellainen), on rohkea valinta.

Voi olla, että taidemaailma näkee rohkeuden toisin, mutta minä olenkin minä. Ja Export-Import -näyttelyssä oli alumiinille maalattuja hyvin kauniita, jopa melkein romanttisia, jättimaalauksia puun oksista, vieläpä hopealla ja kimalteella koristettuja, jotka ovat saavuttaneet korkeaa mainetta ulkomailla. Että ei kauniskaan ihan passé ole.

*

Joitakin ideoita lopputyömaalauksiin on kehittymässä.

*

Voihan ryökäle!

Joo, kaunistahan tuo lumi on, mutta joku raja! Auto on taas iso valkoinen kasa - taidan lähteä bussilla liikenteeseen.


3.2.2010


Olen maalannut (toistaiseksi joihinkin) naiskuviini paksulla värillä abstrakteja vetoja. Hyvältä näyttää, ja tämähän on juuri sitä, mitä olen itse maalatessani tehnyt, eli peittänyt osan esittävää maalausta tavalla tai toisella.

Havaitsen, että muutamissa maalauksissani olen käyttänyt "kevään värejä" ja ainakin yhdessä "talven", toki kaikki minulle ominaisia. Jännää, sillä nuorempana olin väriryhmältäni "kevät", ja nyt "kesä suuntaan talvi".

Ripustuksessa eri väriryhmät voivat tietysti tuottaa ongelmia. Ehkä noudatan maalauskaverin vinkkiä ja teen naamojen lisäksi abstrakteja töitä, jotka yhdistäisivät värimaailmoja.

*

Eilen tein sen lopullisen, haikean ratkaisun, että kirjoitin Peggylle ettemme tule reunioniin. En viitsi ottaa sitä riskiä, että pitkä matka kotoa Etelä-Karoliinaan väsyttäisi minut niin, että fibromyalgia pahenisi tai puhkeasi jokin muu reumasairaus.

Ihana Peggy vastasi ihanasti: Okay, then I have to come to Finland, because I definitely want to see you before Heaven!!

Kirjoitin heti niin houkuttelevan Suomi-mainoksen, että kumma, jos ei tehoa. Kaikki Etelä-Suomenkin upeat nähtävyydet, puhumattakaan meidän mökkiyhteisöstämme, joka on aika unique! Kyllä Peggy varmaan tulee.

*

Toinenkin matkasuunnitelma muuttui. Olimme päättäneet mennä kesällä lautalla yli ja ajella Jämtlannissa Sudentalja-sarjan maisemissa, joihin molemmat olemme jo pelkästä kirjasta hullaantuneet, ja sitten pohjoisen kautta kotiin, tuttujen luona poikkeillen. Mutta P huomasi, että Herättäjäjuhlat ovat 2011 Oulussa, jolloin Pohjois-Ruotsin ajelun voisi liittää samaan pakettiin. Saa nähdä, mitä keksimme täksi kesäksi.

*

Pikku-A, ekaluokkalainen, toivoisi saavansa iltapäiväkerhon sijaan olla enemmän Mummolassa. "Kyllä minä voin itsekin tulla, mutta on se aina paljon ihanampaa, kun Vaari hakee." Kun itse olin pieni, ei olisi tullut kuuloonkaan, että kukaan olisi kävellyt hakemaan ekallakaan luokalla koulusta - tosin koulumatka oli täysin turvallinen. Mutta kun sellaiseen ylellisyyteen on mahdollisuus että lapsi saa kävellä Vaarin tai Mummon kanssa, niin mielellään ilahduttaa pikkukoululaista.


4.2.2010


Uusi matkasuunnitelma! ET-lehti tuli eilen, ja siinä mainostettiin lukijamatkaa toukokuun lopussa keväiseen Pohjois-Italiaan: Milano, Garda-järvi, Verona, Venetsia. Saa bongattua monta kohdetta samalla matkalla!

Päätös tehtiin kahdessa minuutissa, ja tilasin matkan heti. Onnistui!

Tämä on sillä tavalla ihan eri juttu kuin USA, että lento on siedettävän lyhyt ja mukana ET-lehden matkaemäntä. Niin paljon kuin olemmekin reissanneet omatoimisesti, tässä elämänvaiheessa rupeaa tuntumaan, että Pohjoismaita kauempana on kiva, kun on joku jonka puoleen kääntyä mahdollisissa ongelmissa.

*

P on järkyttynyt, kun olen "pilannut" kauniit naiskuvat maalipläiskäyksillä, mutta itse olen innostunut. Tämä intensiivinen maalausvaihe ja eri ihmisten mielipiteet, jotka saattavat erota toisistaan paljonkin, ovat tuoneet minulle uskoa siihen, että pitää tehdä OMAA jälkeä, sanoivat muut mitä tahansa. Niin olen ennen tehnytkin, mutta jotenkin ohjattu lopputyön työstäminen teki välillä epävarmaksi.

Mutta sen huomaan yhä selvemmin, että olen värimaalari ja tykkään sommittelusta, ja että
minulla on kumpaankin lajiin taipumuksiakin.


5.2.2010


Runebergintortun päivä, jota koko Helsinki liputti, kun aamulla ajelin ratikalla teatteriryhmäämme. Siellä puhuttiin mm. uudesta Havukka-ahon ajattelija -leffasta ja siinä esiintyvästä pyyteerestä, sekä tämän päivän lehdessä esitellystä Porissa pyydystetystä ahvenkuhasta. Nämä vielä jotenkin ymmärtää, sanoi hauska ohjaajamme I, mutta miten on syntynyt muurahaiskarhu? (Puhumattakaan poliisikoirasta...)

*

Joutaisin ehkä jo museoon, kenties automuseoon? Lähdin taidekurssille huonohkosti aurattua tietämme ja mietin, etten muistanutkaan, kuinka hankala talvikeleillä voi olla ajaa. Lähimmässä risteyksessä huomasin, että käsijarru oli päällä...

Taidekurssin kahvitunnilla kuulin lähellä sijaitsevan dementiakodin hienon nimen: Villa Tapiola. Ellei autoilijoita oteta museoon, maalaan pian ehkä kyseisessä villassa viriketunnilla maalauskaverieni kanssa, muistamatta keitä he ovat...

*

Mikko Juva kirjoitti kuin historioitsija ainakin. Hän kuvaa (Seurasin nuoruuteni näkyä) hirveän tarkasti ja yksityiskohtaisesti uraansa, mm. toistaa puheitaan ja kertoo eri tahojen reaktioista niihin. Kun kuitenkin tuli huonosti aikoinaan seurattua yliopistomaailman kuohuntavaihetta, jolloin Juva oli rehtorina ja kanslerina, aihe kiinnostaa tarpeeksi, että jaksaa lukea. Myös Luterilaisen Maailmanliiton (Juvan presidenttikausi) vaiheet kiinnostavat. Ja pakkohan on lukea vielä arkkipiispajaksokin, kun tämä virka on taas vaalivaiheessa.

Sivistys tosin ei tartu, vaan rapisee minusta heti tienvarteen, mutta jos joka päivä lukee jotain, voi ikään kuin olla jostain asiasta hetken perillä.

*

Loppuelämäni on nyt suunniteltuna. Pidän 2-3 vuoden välein taidenäyttelyn, yksin tai kaverin kanssa. Koko ajan on tavoite ja tekemistä. Ja hauskaa!

Ja jos yllä oleva plan ei toteudu, niin sitten jotain muuta hauskaa.


6.2.2010


Kehveli! Olimme kutsuneet toiset niistä naapureista, joiden luona kävimme keittiötä katsomassa, kahville ja näkemään keittiöremppamme tulos. Koska joulukukista oli aika jättänyt, ostin kaksi ihanasti kukkivaa isoa ananasta ja tulilatvan, kaikki vaaleanpunaisia, ja kiillotin koko kodin. Ja sitten mies tulikin ilman vaimoaan, jolla kyllä oli hyvä este.

Naisia vartenhan koti laitetaan viimeisen päälle kuntoon!

No nyt saamme nauttia kauniista kodista itse, ja sehän on ihanaa. Sitä paitsi oli ihanaa sortua harvinaiseen liikasyömiseen vieraan lähdettyä: kakkua, suklaata ja mantelimassaa. Se ei ollut viimeinen kerta, mutta seuraavaan kertaan menee pitkä aika.

*

Herkuista puheen ollen, lapsenlapsi O ja minä juomme parhaasta oikeasta kaakaojauheesta (Van Houten, runsaasti) ja kuumasta vedestä tehtyä kaakaota ja nautimme. O:n isä on sanonut, ettei kaakaota voi juoda makeuttamattomana, mutta O vastasi, että Mummo ja minä juodaan! O on kai perinyt Mummon mieltymykseen hiukan karvaaseen makuun. O:lle laitetaan kuitenkin sekaan tilkka maitoa ja minulle joskus vähän kookoskermaa. Tumma siirappi sopii tähän juomaan, mutta se vähän vie sitä ihanaa karvautta - turhaan.

*

Minun kirkossani (Tapiola) on tapahtunut iso putkirikko, luin lehdestä. Ei kirkkokahveja, ei vessoja (tilapäisvessoja on tuotu). Pitäisikö huomenna tehdä kirkkovierailu johonkin muuhun kirkkoon? Tällaisessakin tilanteessa huomaa, miten oma kirkko on tärkeä ja rakas.


7.2.2010


Hyvä, opiskeluaikainen kaverini Mikko Heikka! Tänään oli Hesarin kakkossivulla Mikon juttu siitä, että yhä useammat joutuvat kääntymään diakoniatoimistojen puoleen, kun eivät saa terveydenhoidollista apua muuta kautta. Olen tiennyt, että kirkon diakoniatyön hienous on juuri siinä, että se on paljon joustavampaa, kuin muu yhteiskunnallinen tuki. Esimerkiksi seurakunnan diakoniatoimisto voi jossain tapauksessa maksaa jonkun reppanan vuokrarästit, joka muuten joutuisi kadulle.

On paljon väliinputoajia, jotka "hyvinvointivaltiossamme" eivät saa apua, joutuvat sivuraiteelle ja lopulta eivät ehkä enää edes kykene hakemaan apua. Heitä diakoniatyö auttaa. Luonnollisin tapa olla mukana auttamassa väliinputoajia on maksaa kirkollisveroa. Iloitsen, että edes sen verran voin tukea kaikkein reppanoimpia.

Kirkko tekee monenlaista hiljaista hyvää Raamatun periaatteella, ettei vasemman kätesi edes pitäisi tietää, mitä hyvää oikea tekee. Mutta ajattelen, että ihmisten olisi kuitenkin hyödyllistä tajuta, miten hienolla tavalla kirkko paikkaa monia aukkoja, joista huono-osainen voi pudota lopulliseen syrjäytymiseen. Siksi kiitän Mikkoa asian esille tuomisesta!

Emme voi pelastaa koko maailmaa, mutta voimme pelastaa jonkun ihmisen koko maailman.

*

Oltiin Tapiola Sinfoniettan tosi hauskassa oopperakonsertissa, jonka ihailemani Minna Lindgren juonsi niin loistavasti, että sanataide veti vertoja säveltaiteelle. Kuultiin Mozartin aarioita huumorilla höystettynä ja ilman maltaita maksavia Oopperan puvustuksia ja lavastuksia ja teknisiä ihmeitä, jotka joskus tuntuvat liiallisilta (silloin harvoin, kun oopperassa tulee käytyä).
Bravo!

Sitten ystäviemme M:n ja A:n luo illansuuta istumaan - hauska päivä.


8.2.2010


Taijan kurssilla on kolme ihmistä, jotka tekevät todella mielenkiintoisia abstrakteja tai melkein abstrakteja töitä palettiveitsellä ja akryylillä. Yksi tekee paksulla värillä - akryylillähän voi tehdä reliefimäistäkin - kuvaa ensimmäisen ihmisen jalanjäljestä. Kun katselen heidän töitään, näen jo sieluni silmillä seuraavan teemani ensi syksynä: jotain paksua palettiveitsellä, ihania värejä!!

Toisaalta mieli tekisi maalata lasten kasvoja kyynelet silmissä. Ajattelen millaiseen maailmaan viattomat lapset syntyvät ja itkevät sitten pieniä pettymyksiään tietämättä vielä maailmamme ongelmista. Olen jo joskus aika nuorena ajatellut, ettei mikään ole niin ihanaa ja niin tärkeää kuin lapsen lohduttaminen.

"Tartu lasta kädestä, niin löydät elämän tarkoituksen"...

Niin, tai vanhusta.

Olenkin sopivasti lähdössä hakemaan A:ta iltapäiväkerhosta ja I:tä päiväkodista. Saan pitää kädestä ja kenties lohduttaakin.


9.2.2010


"I hate this aging process," sanoo ystäväni Peggy. Samaa mieltä, tulin ajatelleeksi, kun eilen kieltäydyin siskon ystävänpäivälahjasta. Hän kysyi, haluaisinko viisi ilmaista käyntiä Lady Line -kuntokeskuksessa - joku LL:N mainoskampanja. Ehdotin, että hän antaisi ne jollekulle toiselle ystävälle.

Ei mahdu aikatauluun (kun päivässä ei halua tehdä kovin monenlaista). Liian rankkaa (kun ei tahdo pysyä toisten tahdissa ja on vielä seuraavanakin päivänä väsynyt). Uusi stressinaihe (apua, pitäisi ehtiä mennä Lady Lineen...). Laji on liian muodikas (pitäisikö hankkia tyylikkäät jumppa-asut). Vanhemmiten paheneva tauti, jonka latinalainen nimi on Laiscimus Madonius. Jne.

Yksi hyvin todellinen syy on se, että en missään tapauksessa rupeasi maksamaan mitään kalliita kausikortteja, kun harrastan liikuntaa ilmaiseksi ja sopivassa määrin joka päivä. Enkä kuitenkaan kävisi jumpassa kuin kerran viikossa - epäedullista. Sitä paitsi vastustan sitä uutta bisnes-muotoa, että jokaisen kunnon naisen on rääkättävä itseään harva se päivä salilla, että pysyisi viimeisen päälle kunnossa siihen hetkeen asti, kun kuolema korjaa.

Tunnen kahdenlaisia naisia. Toiset eivät jumppaa, tai ehkä kerran viikossa, vaan elävät elämäänsä. Toiset jumppaavat näissä maksullisissa paikoissa suunnilleen joka päivä ja puhuvat koko ajan siitä, että käyvät jumpassa suunnilleen joka päivä. Minusta he ovat narahtaneet mainosmiesten/naisten juoniin.

Tai sitten huomaan jonakin päivänä, että olisi sittenkin kannattanut luovuttaa omaisuutensa kausikortteina Lady Lineen...


10.2.2010


Vanhennun tänään vuodella. Lohdutukseksi sain atsalean (mieheltä) ja Obaman muistelmat (itse ostettu).

Tämä on myös päivä, jolloin tytär irtisanoutuu työstään, koska sai eilen varmuuden uudesta hyvästä työpaikasta lähellä kotia sijaitsevasta suuryhtiöstä.

S tietysti toiset huomioon ottavana ihmisenä vähän jännittää irtisanoutumisen tuomia reaktioita, mutta on päättänyt muistaa, että se iso juttu tänään on äidin syntymäpäivä, ja muu on ihan sivuseikkaa...

*

Minulla olisi ehkä hyvinkin hyödyllisiä vinkkejä muille reumapotilaille ruokavaliota koskien. Itse olen kokeillut ruoka-aineilla 20 vuotta. Se on hyvin vaikeaa, koska oireet yleensä tulevat parin päivän päästä, kun elimistö alkaa "puhdistaa" itseään, ilmeisesti solutasolla, jostakin ruoka-aineesta, joka on ollut sille "myrkkyä".

Se on ihan sama prosessi kuin alkoholi + krapula. Meillä oli lapsuuden tyttökaveri, joka alkoholisoitui ja kuolikin sitten. Hän kuvasi tilannettaan niin, että jos on esimerkiksi viikonloppuna käyttänyt alkoholia (itselleen liiallisen määrän), sen käyttöä ei voi lopettaa yhtäkkiä, vaan tasaisesti vähentäen, muuten krapula eli puhdistusoireet ovat liian rankat.

Ihan sama minulla. Jos vaikka viikon matkalla syön myöhempiä oireita aiheuttavia ruokia (viljat, sokeri, kala, liha), voin kohtuullisesti ja jaksan kahvin avulla, mutta seuraava viikko on sitten rankka, kun palaan minulle sopivaan ruokavalioon (vihannekset, marjat, hedelmät, vuohenjuusto, kananmuna jne.). Puhdistusoireina tulee särkyjä, pahoinvointia, väsymystä, iho-oireita, flunssan oireita jne. Tekee myös hirveästi mieli lisää makeaa ja leipää. Mieliteot katoavat muutamassa päivässä. Kun puhdistusvaihe on ohi ja jatkan omaa ruokavaliotani, oireet katoavat, olen energinen ja tunnen itseni terveeksi.

En toki tiedä, olisiko hyvä ruokavalio sama kaikilla reumapotilailla, mutta voisi ollakin!


11.2.2010


Huonepöly. Tuo uusiutuva, ehtymätön luonnonvara. Miksei sille kukaan ole keksinyt uusiokäyttöä. Sana "kierrätys" ei kyllä kuulosta tässä yhteydessä kovin houkuttelevalta...

*

Synttäritoivomukseni oli, että menisimme Espoonlahden kirkkoon kuuntelemaan sosiaalipsykologian professoria Tampereelta, AE, aiheesta "Mihin ajatteleva ihminen uskoa tarvitsee".

Koolla oli seurakuntasalin täydeltä ihmisiä. AE piti luennon nöyränä ja "pieneltä paikalta", suorastaan körttihenkisesti. Hän kertoi olevansa pienviljelijän poika Hämeestä, ja kodin perintönä hänen uskonsa on yksinkertaista ja hiljaista. Kun poika lähti maailmalle, äiti sanoi: "Muista aina, mikä elämässä on tärkeintä".

AE sanoi, että kun lapselle sanotaan näin, hän vaistomaisesti tietää, että sillä tarkoitetaan jotain todella hyvää ja tärkeää, mitä voisi sanoa vaikka Jumalaksi.

Koti opetti myös käytännössä, mitä armo on: "Muista aina, että mitä tahansa tapahtuu, kotiin voit aina tulla!"

Kiteytyksiä luennosta:

USKO: on jotain muutakin, jotain, mistä ei voi tietää. Ja siitä jostakin puhutaan joka tapauksessa, ja puhutaan paljon, vaikka siitä ei voi tietää.

ARMO: ihminen tekee monenlaista syntiä, ja siksi armo on tarpeen. Mutta kaikki tuhlaajapojat eivät palaa kotiin, kaikki eivät halua armoa.

KUOLEMA: tiedetään, että ruumis kuolee. Psyykekin (havainnot, muisti...) kuolee. Kuoleman jälkeinen elämä on siis JOTAKIN AIVAN MUUTA.

Mutta vahva tunne meissä on, että mahtaako kuolema sittenkään olla kaiken loppu.

Näin puhui marxilaisen kaudenkin kokenut professori.

So far so good. Sitten tuli kysymysten vuoro. Luennoitsijassa paljastui syvä viha kirkkoa kohtaan, monien eri vastausten kohdalla. "Sanon, niin kuin moni muukin: minä uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa".

Minä taas olen kokenut kirkossa ajatuksen avaruutta. Seurakunnassa jokainen saa uskoa niin kuin uskoo. Kolme piispaa ajattelee näin ja neljä noin. Tietysti käytännön asioista täytyy yrittää löytää "kirkon kanta", mutta muuten on katto korkealla.

Esim. tuhlaajapoikavertauksesta AE sanoi, että se on hänestä ihana vertaus armosta, mutta kirkko opettaisi, että vanhempi kunnollinen veli pitäisi ensin uhrata, paloitella ja syödä, ennen kuin tuhlaajapoika voisi saada anteeksi. -Mitä ihmeen puhetta tällainen on? Ja vielä vihaa täynnä?

Jos ihminen vihaa jotakin noin paljon (toista ihmistä, kirkkoa), hän ei ole mielestäni vielä sinut oman vajavuutensa kanssa. On helppo sanoa: "Olen vajavainen, syntinen ihminen", niin kuin AEkin sanoi, mutta jos samalla vihaa toisen tai jonkin yhteisön vajavuutta ja syntisyyttä, ei ole osannut antaa itselleenkään anteeksi, eli ei ole ottanut armoa omalla kohdallaan vastaan.

*

Riikka piti minulle eilen ohjaus-puolituntisen. Olin valtavan iloinen siitä, että hän piti kovasti suunnasta, johon olen lähtenyt maalauksiani viemään. Ja sain taas hyviä vinkkejä. Tietysti pitää tehdä sellaista, mitä itse haluaa, mutta kyllä minusta kehittymisen edellytys on paitsi tekeminen, myös opettajan antamien vinkkien harjoitteleminen.


12.2.2010


Tulppaanit!

Olen monta vuotta ollut vaikeuksissa tulppaaneista tykkäämisen kanssa. Kun niitä ostaa tai saa, ne ovat ihanan raikkaita ja keväisiä, mutta parissa päivässä roikkuva kasa kärsiviä raukkoja. Varsien leikkaaminenkaan ei ole hellyttänyt mieltäni.

Kun viimeksi saimme tulppaaneja, minulle tapahtui jotakin. Alku meni niin kuin ennenkin, paitsi että kimpussa oli kolme muratinoksaa lisäämässä kauneutta. Kukat muuttuivat puolikuolleen näköisiksi, katkaisin varret ja laitoin niistä uuden asetelman, niin kuin ennenkin, ja yhtäkkiä näen kimpun ihmeellisinä väriräjähdyksinä, todella, todella kauniina... Ilmeisesti suomukset ovat pudonneet silmiltäni.

*

Voi Obama, minkä teit, kun kirjoitit muistelmasi niin pienellä präntillä, että sitä on tosi vaikea lukea. Mutta kiitos kuitenkin, että kirjoitit ruotsiksi, jota niin tykkään lukea. (Kirjaa ei ollut saatavissa englanniksi eikä suomeksi.)

Mikko Juvan muistelmat päättyivät siihen, että hän totesi arkkipiispan hommat liian suuritöisiksi hoitaa. Obaman kirjassa on toivoa ja energiaa.

Vaalikampanjan aikana en vielä oikein tajunnut, että Obaman kenialainen isä (joka aloitti paimentamalla isänsä vuohia) oli huippulahjakkuus, joka valikoitui saamaan stipendejä kouluihin ja suoritti yliopistollisen loppututkinnon ennätysajassa USA:ssa. Hän sai vielä stipendin Harvardiin tutkijaksi, mutta palasi siinä vaiheessa Keniaan.

Odotan kirjalta paljon, ja pienipränttisessä on aina se ilo, että se kestää kauan....


13.2.2010


Puoliaivottomia apinoita, oli sijaisopettaja Askistossa sanonut oppilaistaan. Tekstarit kotiin, ja vanhemmat tulivat heti hakemaan lapsensa pois koulusta...

Kun oppilaat nimittelevät opettajia, pitäisikö näiden vastaavasti välittömästi lähettää tekstari ko. lapsen vanhemmille, että hakekaa hänet kotiin?

Toinen kysymyksiä herättävä koulujuttu: 15-20% kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisista on kokenut opettajan kosketelleen heitä seksuaalisesti. Onneksi en ole enää töissä, muuten varmaan kuuluisin näihin arveluttaviin opettajiin. Pienet pojat tykkäsivät kovasti, kun heidän hiuksiaan välillä vähän leikillä pörrötti (esim. huumori-"rangaistuksena" monisteen puuttumisesta tms.) - pikkuneitien kampauksiin uskalsi huonommin hipaista. En joutunut tukan pörrötyksestä tietenkään "syytetyksi", sillä olin aina oppilaiden kanssa hyvissä väleissä.

Voisin kuvitella, että inhotun opettajan kosketus saattaisikin tuntua epämiellyttävältä. Ja tietysti joissakin tapauksissa voikin olla jotain seksuaalista mukana.

*

Minigrip! Että saankin elää niiden aikakautena. Pussit kestävät satoja aukaisuja. Kuka on pystynyt tuotekehittelemään noin nerokkaan keksinnön.


14.2.2010


Eilinen RIEMUKAS oopperailta Sellosalissa alkoi minua vähemmän mairittelevasti. Odottelin salin oven aukeamista, ja seuraani liittyi noin kymmenvuotias todella rasittavan puhelias ja vilkas pikkutyttö. Kaiken muun ohessa hän kysyi minulta: "Anteeks mutta ootsä raskaana?" (Seisoin varmaan vielä vähän maha pystyssä ja laukku mahan päällä.) Vastattuani, että en, hän lisäsi: "Siis emmä halunnu sua mitenkään haukkua."

Vävypoika lohdutti, että se pitää ymmärtää niin, että näytän hedelmällisessä iässä olevalta...

Kadonneen vyötärön metsästys siis jatkuu, ja jos terveenä pysytään, jatkuu varmaan hamaan kuolemaan asti. Mistä se vyötärö nyt enää ilmestyisi? Mutta yrittää pitää!

*

Ooppera oli kaksi- ja puolituntinen, minkä ajan I:kin (5) jaksoi katsella ja kuunnella intensiivisesti. (Isot veljet juoksivat jossain vaiheessa lavan poikki, joten heidän roolinsa oli pienehkö.) Esiintyjinä oli Juvenalian nuoriso-orkesteri ja kaiken ikäisiä laulajia ja näyttelijöitä muskarilaisista J:n aikuisopiskelijoihin. Puvustus oli uskomattoman hieno, kun vielä esiintyjiä oli kymmeniä. Ja lavastus. Musiikista ja huumorista puhumattakaan. Tulin kotiin aivan ekstaasissa!

*

Sellon seutu on minusta autoilijana vaikea ja pyrinkin välttelemään sitä. Kehä ykkönenkin on hankala, kun siellä on korjaustöitä, ja kaistojen rajat eivät näy lumen alta. Pessimistinä uskoin, että varmasti törttöilen sen verran auton kanssa, että päädyn lööppeihin ja valtakunnanoikeuteen. Mutta kohtuullisesti se sentään meni.

*

Aurinko paistaa, on ystävänpäivä, ja keittelen hernesoppaa ja täyttelen laskiaispullia myöhästynyttä synttärilounasta varten S:n perheen kanssa. Aika onnellista!


15.2.2010


Peter Pan -satumusikaalista oli Hesarissa tänään oikein kunnon juttu, ja otsikossa sanottiin, että esitys oli napakymppi! Samaa mieltä!

*

Mustan tyttöni ihoa on vaikea maalata. Valkoihoisia naamoja on tullut nähtyä, peilikuvassakin joka päivä, mutta mustaa ihoa en ole koskaan sillä silmällä tarkkaillut. Taijan kurssin kahvitunnilla taukohuoneessa oli maahanmuuttajia, joista kaksi ihan mustaihoista. Yritin vaivihkaa tutkia valoja ja varjoja heidän kasvoillaan. Siinä valaistuksessa valokohdat näyttivät vaaleanpunaisilta. Huulet olivat melkein yhtä mustat kuin ihokin.

Omasta mustasta tytöstäni en yritäkään kylläkään tehdä realistista, vaan luonnollista enemmän tumma violetti - keltaisen.


16.2.2010


Prisma-sarjassa oli mielenkiintoinen kaksiosainen juttu, jossa kolme asiantuntijaa yritti erottaa kymmenen hengen joukosta, kenellä oli tai oli ollut psyykkinen sairaus. Psykiatreilla ja psykologilla ei ollut mitään taustatietoja näistä ihmisistä. He tiesivät vain, että puolet joukosta oli terveitä, puolet sairaita. He tarkkailivat joukkoa viikon ajan, mutta saivat haastatella vain neljää porukan jäsentä viiden minuutin ajan.

Asiantuntijat arvasivat oikein ainoastaan kaksi ihmistä. Se, jonka he arvelivat olevan mielenterveydeltään kaikkein vahvin, olikin yksi psyykkisesti sairaista.

Kokeessa haittasi minusta kyllä se, että kaikki sairaat olivat hoidossa, ja yhden hengenvaarallinen anoreksia oli vuosia sitten parantunut. Mutta hoidosta kertoo ehkä hyvää se, että päältä päin ei todellakaan voinut nähdä sairautta, ainakaan näissä ihmisissä.

*

Tanssiaskeleet! Hyvää jumppaa kotona liikuskellessa. Kun asumme ekassa kerroksessa, täytyy kyllä hiukan tarkkailla, ettei ole katsomoa... Se ei ehkä luokittelisi liitelevää rouvaa aivan terveeksi...

Yhdellä vetämälläni parisuhdekurssilla joku sanoi, että siivoamisesta ei tule mitään, ellei ole vihaisella päällä. Voisihan aggression voimaa käyttääkin raivokkaaseen siivoamiseen. Mutta luulen, että vähemmän omia voimia kuluu, ja on hauskempaa, jos onnistuu innostumaan siivoamisesta ja käyttää siis rakkaudellisia voimia. Tanssiaskelilla!

*

Nyt kun piispoilta tuli se homoparien puolesta rukoilemista kannattava lausunto, ei heidän siunaamistaan (vielä), niin kyllä vähän harmittaa. Kirkon julkisuuskuva on niin kauhean vääristynyt siitä, miten sen seurakunnan toiminnassa kokee. Ja kirkolliskokous, joka koostuu meistä suomalaisista, etupäässä maallikoista, joutuu sitten asian ratkaisemaan, ja arvaan kyllä miten. Ja sitten se on taas "kirkko", se syntipukki.

Ja onko puolesta rukoilemisella ja siunaamisella mitään suurta eroa! Taatusti monet papit jatkavat siunaamista, ilman virallista kaavaa.

Kaikki puolesta rukoileminen ja siunaaminen on hyväksi!

Toisaalta, piispojen tehtävä on katsoa, ettei seurakunnissa villiinnytä ihan mihin tahansa. Siksi on ymmärrettävää, että viralliset ohjeet laahaavat vähän käytännön perässä.


17.2.2010


Olin eilen Hesassa monen asian vuoksi, ja tulin haikeaksi, kun joka puolella hiippaili haalaripukuisia opiskelijoita pulkat kainalossa. Voi miten hauskaa meillä oli, kun opiskelu- ja ykyläiskavereiden kanssa laskettiin pulkkamäkeä laskiaisena Helsingin puistoissa! Ja lukioaikana munkkalaiskaverit kävelivät meille asti Friisinmäkeen, jossa oli hurja hyppyrin alamäki, ja sitten meille kotiin juomaan lämmintä mehua.

Vanheneminen on siitä jännää, että ei enää tee mieli monia asioita, jotka nuorena olivat ihania. Yhtään en halua pulkkamäkeen näillä vuosilla. Mutta jos olisi vielä nuori...

*

Vein meidän Konevitsa-ikonin siskolle, joka kuljettaa omansa Kansallismuseoon valokuvattaviksi. Ostin Kolarin junaliput koko porukallemme (kaksi autoa ja kaksi kolmen hengen nukkumahyttiä - "minä haluan nukkua Mummon ja Vaarin kanssa", "eipä kun minä", "te saitte nukkua Mummon ja Vaarin kanssa viime vuonna, minun vuoro!"). Lipuissa oli jotain sekaannusta, ja myyjänä tosi vanhan näköinen rouva (varmaan näitä, jotka tottelevat toivomusta pysyä töissä mahdollisimman kauan), jonka puhetta minä (vanha rouva) en kuullut. Enköhän kuitenkin saanut oikeat liput.

(Heti alkoivat pyöriä mielessä Jerisjärvi-asiat - mitä ruokia täältä asti mukaan, mitä junaan aamiaiseksi, hiihtoasu, mökkiasu...)

Sitten kävin vielä Aino-serkun näyttelyn avajaisissa, ja kivoja töitä hänellä olikin.

*

Joku ortodoksi kirjoitti mielipiteessään, että heidän kirkossa kukaan ei valita, vaikka ollaan moninkertaisesti patavanhoillisempia kuin luterilaisessa kirkossa, eikä aiota muuttuakaan. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon vaikeampaa kehitys on kuin paikallaan pysyminen, monesti myös yhden ihmisen elämässä.

*

Sataa lunta... Kovia pakkasia odotettavissa viikonlopuksi... Tämähän on yhtä Jerisjärveä koko talvi!


18.2.2010


Olen kuitenkin jaksanut tihrustaa Obaman kirjan pientä pränttiä, ja se on osoittautunut hienosti kirjoitetuksi pohdiskeluksi omasta kehityksestä. Barry-pojalle oman identiteetin löytäminen varmaan oli paljon vaikeampaa kuin useimmille, koska hän oli kenialais-amerikkalainen, jonka isä piti vain ajoittain yhteyttä, joka asui monta vuotta Jakartassa ja sitten äidin kouluja käymättömien vanhempien luona Hawaijilla ja jonka kaveripiirissä oli hyvin harvoja mustaihoisia. Onneksi äiti erosi indonesialaisesta miehestään ja palasi Hawaijille. Äidillä oli tiukempi ote ja enemmän kunnianhimoa poikansa suhteen, kuin isovanhemmilla.

Varhaisteininä Barry joi limsaa ja katseli telkkarisarjoja tuntikausia ja lukioikäisenä jopa kokeili huumeita ja sai huonompia arvosanoja kuin aikaisemmin. Hän on jotenkin hyvin herkästi ja pohtivasti kuvannut vaikeuksiaan löytää vastausta kysymykseen "Kuka minä olen?".

Odotan kiinnostuneena, miten hän kuvaa kehitystään yliopistovuosina.

*

Kaupunki on siivonnut metsäämme, ja olen tuonut kaadetun koivun isoja oksia maljakkoon. Nyt jo silmuista työntyy vaaleanvihreä piikki, ja odotan päivää, jolloin piikit aukeavat hiirenkorviksi...

*

19.2.2010

Juha Jokelan (Mobile Horror, Fundamentalisti) kirjoittama Esitystalous Revontulihallissa oli elämys. Se kai jakaa vähän mielipiteitä, mutta minusta se oli loistavan hauska ja paljon ajatuksia herättävä, hienosti näytelty ja piti katsojan mielenkiinnon sataprosenttisen vireänä.

Kävelimme teatterille, ja totesimme, kuinka lyhyt matka sinne on. Pitkän istumisen jälkeen paluukävely tuntui ihanalta lumisessa maisemassa.

*

Arkkipiispan vaaleissa valikoitui ensimmäiselle sijalle Turun piispa Kari Mäkinen, taitava sanankäyttäjä ja kulturelli, uudistusmielinen mies. Toiseksi tuli Helsingin yliopistosta Miikka Ruokanen, oppinut kaveri ja hyvä esiintyjä, mutta konservatiivinen. Toisesta kierroksesta tulee siis jännittävä!

Lähetysseuran johtaja Rissanen olisi ollut ulkonäöltään kuin ilmetty arkkipiispa!!

*

Kävimme eilen sikarokotuksessa, ja sepä oli mielenkiintoinen tilanne... Tapiolan terveysaseman suuressa ala-aulassa oli iso tuolirinki odottajille. Tulimme tuntia liian aikaisin - rokotukset alkoivatkin vasta klo 12. Pääsimme siis tuolijonon alkupäähän, viidennelle ja kuudennelle tuolille. Lähempänä kahtatoista väkeä alkoi valua sisään, ja jokainen yritti jäädä norkoilemaan jonon alkupään tienoille. Alkupää yritti osviitata porukkaa loppupäähän, mutta yli 65-vuotiaat osaavat olla itsepäisiä. Vahtimestari kävi vähän väliä karjumassa uusille tulijoille, että loppupäähän.

Sitten vaksi päästi 20 ihmistä kerrallaan kolmanteen kerrokseen, kahdella hissillä. Perillä tuli hirmuinen kilpajuoksu (osa rollaattoreilla ja yksi pyörätuolilla) numerolappuautomaatille. Meidänkin ohi kiilasi noin kahdeksankymppinen pari, jotka olivat meitä paljon jäljessä alhaalla jonottamassa. Porukka oli aivan kuin pikkulapsia!

Sanoin minua pistäneelle hoitajalle, että numerokone voisi olla jo alakerrassa, ja kerroin ryntäilemisestä ja kiilailemisesta. Hoitaja sanoi opettavaisesti, että kiilaavalle ihmiselle voi huomauttaa... Tunsin itseni päiväkotilapseksi, joka kantelee tädille!

Että lapsiksi tässä ollaan tulossa jälleen, itse kukin.


20.2.2010


-19 astetta ja paha lumimyräkkä (10-20 senttiä lunta ja 21 m/s tuulta) tulossa illalla. Lisää lunta huomenna ja ylihuomenna. Niin kaunista kuin onkin, olen alkanut nähdä unia kesästä. Tulee mieleen isän usein kertoma tarina kansakoulun luokkakaveristaan, joka päätti aineensa "Talven riemut" lauseeseen "Puhutaan mitä puhutaan, mutta kyllä suvi kaikkein paras vuodenaika on."

*

Emme millään pääse Kyprokselle. Kolme vuotta sitten meillä oli matka varattuna sinne S:n perheen kanssa. Finnmatkat ilmoitti, että paluu onkin muuttunut yölennoksi. S ei ymmärrettävästi halua norkoilla lasten kanssa hotellin luovuttamisesta jonnekin lähelle puolta yötä lentoa odotellen, ja sitä paitsi S ja J menettäisivät siinä työpäivänkin. Sillä kertaa löysimme suurella työllä ihan mukavan paikan Portugalista.

Taas oli matka syksyksi varattuna Kyprokselta, ja taas paluu muuttui yölennoksi. S lupasi etsiä vaihtoehtoa, sillä "tehän saatte aivan ilmaiseksi vaihtaa matkan toiseen", kuten Finnmatkat sanoo. S:llä taitaisi olla muutakin tekemistä...

*

Tänään tulee yksi tuttu nuoripari vihkimiskeskusteluun meille kotiin. (Minäkin pääsen häihin!) Mutta nyt siis täytyy alkaa naamioida kämppää kauniiksi kulttuurikodiksi...


21.2.2010


Saimmepa hauskan kutsun, kun olimme lähdössä kirkosta kotimatkalle hyytävään lumimyrskyyn: S:n ja J:n luo katsomaan lasten esittämää Peter Pania. Kyllä heitä on kannattanut kuljettaa Sellossa yhden viikon illat harjoituksissa ja toisen esityksissä. Vaikka lasten rooli oli olemattoman pieni, he näkivät lavan takana, miten musikaalin koneisto toimi, ja Peter Pan -lauluja he ovat kuunnelleet levyltä ja osaavat ne aika hyvin.

Lapset olivat täysin itsenäisesti kehittäneet väliaikoineen lähes tunnin kestävän esityksen. I:n rooleja olivat Helinä-keiju, merenneito ja intiaanityttö, ja hän esitti hienoja soolotansseja upeissa asuissa. O oli Peter Pan, joka taisteli ankarasti Kapteeni Koukkua vastaan (A) poikien valomiekoilla. O lauloi yllättävän hyvin useita sooloja. Välillä kaikki olivat kadonneita poikia. A vastasi paljolti tekniikasta.

Väliajalla niin esiintyjät kuin katsojatkin nauttivat pullaa ja kahvia/teetä keittiössä.

Iloitsimme!

*

Toinenkin hauska juttu tänään: me sisarukset plus puolisot kokoonnuimme H:n ja M:n luona perunkirjoituksen merkeissä bilettämään. H oli laittanut pöydän koreaksi, ja kaiken kruunasi se, että Pinja, M ja J tulivat esittelemään suvun nuorinta tulokasta, jonka nimi on toistaiseksi "Tyyppi". Aivan ihana vauva!

Päätimme kokoontua kansalaislounaan tai -päivällisen merkeissä jatkossa aina maaliskuun 1. päivän jälkeisenä viikonloppuna isän ja äidin synttäreden merkeissä. Hauskaa on siis tiedossa vuosikausiksi eteen päin!

*

Olen miettinyt, kuinka oleellisen tärkeää ihmisen mielen tasapainolle on kyky antaa anteeksi - eli "suvaita" toisten virheitä, erilaisuutta, kömmähdyksiä jne. Mutta se onnistuu vain ihmisiltä, jotka uskaltavat nähdä omia virheitään ja vajavaisuuksiaan ja pystyvät silti hyväksymään itsensä.

Tämä on ehkä keskeisin asia ihmisen kasvussa ja hyvinvoinnissa, ja olemme lähtökohdiltamme epätasa-arvoisessa asemassa kehityksemme suhteen. Joku on lapsuuden ympäristössään oppinut luulemaan itseään lähes täydelliseksi tai vaatimaan lähes täydellisyyttä itseltään (ja samalla toisilta), toinen on kasvanut suvaitsevammassa ympäristössä, jossa on tullut hyväksytyksi ja rakastetuksi virheineen päivineen (ja oppinut samalla sietämään paremmin toistenkin puutteita). Ja sitten tietysti ne, joilla ei juuri ole ollut mahdollisuuksia oppia hyväksymään itseään.

Aikuisena kuitenkin voimme järjellä ymmärtää, kuinka epätäydellisiä kaikki olemme (ei pidä verrata itseään toisiin, vaan Täydellisyyteen), ja ETTÄ SE ON IHAN OK!!

Se psykiatri-nainen joka joskus kertoi TV:ssä menetelmästään, että illalla pitäisi sanoa "Annan anteeksi itselleni kaiken, missä tänään olen möhlinyt ja jäänyt vajavaiseksi", oli ehkä keksinyt erittäin tervehdyttävän menetelmän!!


*


22.2.2010

Olen jonkinlaisessa väsähdystilassa lopputyön suhteen. Liittyneekö siihen järkyttävä uni, jonka näin aamuyöstä. Olin maalaamassa korkeatasoisen gallerian etuhuoneessa. Takahuoneessa oli kahden arvostetun taiteilijan töitä, jotka kalliista hinnoista huolimatta näyttivät menevän hyvin kaupaksi.

Minulle tuntematon mies tuli katsomaan töitäni ja lausui jokaisesta ironisia kehuja, jotka ilmiselvästi olivat töiden täydellisiä tuomioita. Tuomiot satuttivat kovasti, ja aloin kääriä suurikokoisia maalauksiani ja tekstiilitöitäni rullalle viedäkseni ne roskikseen. Paikalla ollut empaattinen naistaiteilija lohdutti minua ja kehotti jatkamaan maalaamista.

Aamulla mietin unen tarkoitusta. Tuomitseminen oli tietysti omaa kriittisyyttäni, mutta toisaalta tuli ajatus, että taiteessa ei kukaan toinen voi määritellä jotakin työtä "huonoksi". Taiteilija on siinä kuitenkin ilmaissut jotain omaansa, ja prosessi on ollut hänelle tärkeä, vaikka lopputulos olisi kuinka kömpelö tai vaikka työ ei sanoisi mitään sille "toiselle".

Unen empaattinen henkilö sanoi minulle: "Aluksi täytyy vain totella opettajaa." Ymmärsin sen niin, että opettajan neuvoja seuraamalla oppii, mutta jossain vaiheessa voi alkaa "maalata omiaan". Tai sitten voi kuunnella ohjeitakin, mutta tehdä myös omia ratkaisuja.

Sanotaan, että unen jokainen henkilö on "minä itse". Niinpä se empaattinenkin puhui omia ajatuksiani.

*

Ehkä masentava uni johtui siitäkin, että yritän lopettaa kahvinjuonnin. Nuorempanakin minulle tuli aika ajoin tunne, että kahvi ei tee oikein hyvää, mutta silloin pääsin siitä eroon kahdessa päivässä, helposti. Viime keväänä en juonut kahvia, enkä ollut silloin pahoinvointinen, mikä on ollut minulle tyypillistä monissa vaiheissa. Syksyllä aloin sitä taas juoda, eikä aikaakaan, kun taas aloin olla joka ikinen päivä lievästi pahoinvointinen. Parina viime viikkona olen yrittänyt lopettaa. Seuraus: jopa toista vuorokauttakin kestävät rytmihäiriöt, jotka menevät ohi kupillisella kahvia, mistä taas seuraa sitä pahoinvointia, jne.

Aine on siis minulle pahaksi ja eroon olisi päästävä. Yritän nyt vähentää aavistuksen kerrallaan hyvin loivasti.

Kofeiiniton kahvi ei ole minulle ratkaisu, koska siinä taas on jotain närästävämpää kuin käyttämässäni Espressossa. Suo siellä, vetelä täällä.

Mutta mielenkiintoista tämä on!


23.2.2010


Lunta tulee! Melkein tupaan, sillä kun parvekkeen oven aukaisee, sitä ei tahdo saada enää kiinni.

*

Luomisen into palasikin taas, juuri kun pääsin valittamasta väsähdysvaihetta. Kolme naamaa on työn alla, ja kohta pitää mennä ostamaan lisää vaneria.

*

I toivoo "kissapipoa, jossa on korvat". Mutta sen pitää olla vaaleanpunainen. Näytin minulla olevaa pehmeän violettia lankaa, ja I sanoi, että se käy hyvin, mutta pipossa pitää olla kahta muutakin violettia. Nekin löytyivät mummon varastosta (violetti on yksi lempiväreistäni). Tänään saan varmaan valmiiksi vuorin valkoiseen huppuuni ja pääsen aloittamaan kissapipoa.

*

Barack on nyt 22-vuotias, collegensa käynyt ja töissä Chicagossa jossain "organizer"-yrityksessä, joka pyrkii innostamaan ihmisiä kirkkojen kautta yhteiskunnallisesti aktiivisemmiksi. Kovaa hakemista ja suoranaista köyhyyttäkin oli hänen New Yorkin -vaiheensa: toisten nurkissa asumista ja purkkisopan syömistä, pätkätöitä siellä sun täällä. Koko ajan hänellä on taustalla iso kysymys mustan rodun huonommasta asemasta ja edelleen se "kuka minä olen". Ainakin hän on nähnyt elämää aika lailla laidasta laitaan.

Kirja on loputonta pohdintaa, mutta kiinnostaa nähdä, miten Obama löytää lopulta suunnan. Itseluottamuksen löytyminen ei ole noin vain selvää edes lahjakkaalle nuorelle hänen taustallaan.

Olen joskus ajatellut, että omat valintani ovat olleet liiankin itsestään selviä, suvun sanattomastikin viitoittamia. Hanna-mummo sanoi jollekin nuoremmista sisaruksistani, että opiskelkaa mitä opiskelette, opettajia teistä kuitenkin tulee. Ja enemmän tai vähemmän opetus- ja koulutustehtäviähän meille sisaruksille on siunaantunutkin.

Toisaalta on varmaan ollut monin verroin selkeämpää valita elämänuraa kuin Barack-pojan. No, hän pääsi kyllä pitemmälle... Enkä tiedä vielä tänä päivänä, valitsinko alun perinkään oikein. Ja onhan sitä omaa sisintä itseään saanut etsiä.

*

Professori AE oli eilen radiossa haastateltavana. Kaksi havaintoa:

Ensinnäkin hän sanoi kuin Kierkegaard, että uskominen on "hyppäys". Hän selvensi, että kun Jumalan olemassa oloa tai olemattomuutta ei kumpaakaan voi todistaa, on "hypättävä", tehtävä päätös jompaan kumpaan puoleen. Minä uskon, tai minä en usko. Siitä päätöksestä voi pitää kiinni ja elää sen mukaisesti, eikä toinen ole hänen mukaansa toista arvokkaampi.

Olen aika pitkälle samaa mieltä, että uskominen on valinta, ja sitten tie sen valinnan suuntaan.

Sitten hänessä paljastui inhimillinen puoli. Hän vakuutti haastattelijalle, että hänellä ei ole elämässään jäänyt mitään hampaan koloon ketään eikä mitään vastaan. Että hänellä on kyky karistaa harteiltaan ja jättää taakseen kaikki pettymykset ja harmistumiset.

Näin voi pitkälti ollakin. Mutta vaikka hän uskoo, uskovaisia hän vihaa, suorastaan inhoaa. En tosin tiedä, mitä hän tarkoittaa "uskovaisilla", mutta hampaan koloon on jäänyt niin pahasti, ettei hän halua olla uskovaisten kanssa missään tekemisissä.

P ja minä ihmisen psyykeä hiukan tuntevina havaitsemme tässä itseidealisointia ja tiedostamisen vaikeutta viisaalla miehellä.


24.2.2010


Asunko lumilinnassa... Ikkunat ja varsinkin parveke ovat niin korkealle lumen peitossa, että illuusio syntyy.

*

Oltiin eilen EMMAn avajaisissa, H-sisko, P ja minä. Valtavasti väkeä! Afrikan voima -aihe loi jännän kontrastin arktiseen lumipyryyn, josta itse kukin lumiukkona saapui. Musta bändi soitti afrikkalaista musiikkia. Sivistyimme kovasti, kun oivalsimme, kuinka paljon Afrikka on antanut (ja antaa edelleen) myös länsimaiselle kuvataiteelle, ei ainoastaan musiikille.

Ajatuksia herätti myös luonnehdinta, että Afrikan voima on kautta aikojen ollut kulttuurissa, eikä se ole samalla tavalla ekspansiivinen ja aggressiivinen, kuin moni muu maa.

Toinen uusi näyttely, joka käsittää videoteoksia, täytyy mennä toiste katsomaan ajan kanssa.

*

Olen kokeillut muutamana iltana sitä "Annan itselleni anteeksi päivän mokat ja väärät asenteet ja kaiken raadollisuuteni." En tiedä mikä ero tällä on verrattuna siihen, että pyytää iltarukouksessa Jumalalta anteeksi. Ehkä se, että anteeksiannon vastaanottamispuoli korostuu, ja sehän on juuri se, joka antaa sisäisen rauhan.

Onko niin, että Jumala kyllä lupauksensa mukaan antaa anteeksi minulle, mutta annanko minä itse? Molempia tarvitaan. Mutta kun Jumala on mukana, näen ehkä puutteeni paremmin, kuin yksin osaisin nähdä.

Ainakin olen nukkunut ihania öitä ja nähnyt hassuja unia!


25.2.2010


Minulla on hauska omalääkäri, yli viisikymppinen mies. Leikatessaan selästäni pattia hän (ironisoiden) kertoi, että hänellä on huomenna juhlapäivä: hän pääsee kahdeksi tunniksi seminaariin kuuntelemaan, mitä on "omahoito". Luennoitsija antaa hänelle vinkit jatkoon! Mitä ON omahoito, kysyin. Lääkäri alkoi nauraa ja sanoi: "Ei mitään, älä ole huolissasi, kyllä me sut hoidetaan!" Sitten hän tapansa mukaan päivitteli hallinnon ihmeellisiä näkemyksiä, kuten että lisähenkilökunta ei lisäisi tehoa.

Alussa hän sanoi, että laitetaan sulle kunnolla puudutusta, kun sä olet viime aikoina ollut aika kiltti. Ja lopputoivotus oli: "Laita kuule iltarukouksees, että meitä varjeltais hallinnolta!" Tässä kohtaa hän taputti minua ystävällisesti pepulle, kun siinä makasin leikkauksen jäljiltä, ja niin yksinkertainen ja vanhanaikainen ihminen olen, etten osannut ollenkaan kokea sitä seksuaalisena häirintänä.

*

Eilinen oli upea, aurinkoinen talvipäivä, ja kiersin melkein kolme tuntia Hesassa lempikauppojani. Kiseleffin basaari oli toden totta remontissa, mutta liikkeet olivat löytäneet aivan upeat tilat saman korttelin toisesta kulmasta, Aleksilta. Löysin Vuokosta ja Ainosta pari ostostakin (jälkimmäisestä tanskalaiset Magic Pants, jotka istuvat täydellisesti kaikenlaisilla vartaloilla), ja kaiken kaikkiaan NAUTIN! Ihmiset kaduillakin olivat hyväntuulisia, ja kahvilan tyttö melkein levitti punaisen maton minulle.

Join kahvilassa kaakaota, sillä kun nyt olen päässyt kahvissa jo melkein homeopaattisiin päiväannoksiin, voin paljon paremmin. WOW! Ennen olisin ollut pahoinvointinen jo tunnin kaupungilla kiertelyn jälkeen, mutta eilen tulin reippaana ja jaksavana kotiin asti, enkä tarvinnut edes päiväunia.

*

Sain postissa äitini serkun, joka on kuitenkin minun ikäluokkaani ja ystäväni, kirjoittaman omaelämäkerrallisen omakustanteen. Sen verran jo ehdin sitä lukea, että mielestäni kaikkien kirjoittamisesta pitävien kannattaisi eläkevuosina pohdiskella elämänvaiheitaan kirjallisesti, pieni- tai suurimuotoisemmin. Se tekee varmaan todella hyvää itselle, ja on suuri ilo ja arvokas lahja ystäville ja jälkeläisille.

Päivän Hesarin mukaan jälkipolvemme tulevat elämään jonkinlaisessa todellisuuden ja virtuaali"todellisuuden" välimaastossa. Saavatpa lukea, miten mummot ja vaarit elivät vielä ihan oikeassa todellisuudessa...


26.3.2010


Heräsin hyvän yön jälkeen päänsärkyisenä ja kipeän oloisena, ja mietin, tuleeko tästä päivästä "helmeä" ollenkaan. Olen nyt viettänyt tunteja sängyssä lukien ystäväni elämäkertaa, ja varsinkin kuvaus hänen ensimmäisen miehensä pitkällisestä ja vakavasta sairaudesta on ollut hyvin koskettava.

Ihmeellistä, että niin surullisenkin asian kosketus voi "pelastaa päivän".

Kirjoitin kerran lukiossa aineen, jossa kuvasin elämää tummia ja heleitä raitoja vuorottelevaksi kankaaksi. Opettaja kutsui minut oven ulkopuolelle ja kysyi ystävällisesti, olinko lukenut ylioppilasaineen, jossa oli käytetty samaa vertausta. Myönsin, että kuva saattaa olla lainatavaraa, vaikka kirjoittaessani ajattelin keksineeni sen itse.

Hyvä ja tosi kuva joka tapauksessa.


27.2.2010


Kysymys: Miten saisin Michelle Obaman olkapäät? Vastaus: En mitenkään.

Jumppaan kilon painoilla iltauutisten aikana. Ei auta. Syön hyviä proteiineja. Ei auta.

Ei auta!

*

Tässä ohje, miten voi helposti tutustua vieraaseen ihmiseen:

Minua vastaan tulee metsätiellämme aika usein yksi kakkostalon rouva, ehkä ikäiseni. Kerran pysäytin hänet ja kysyin: "Anteeksi että kysyn, mutta oletko Inkeroisista?" Minulla oli syy kysyä, sillä tiesin ystävien kautta, että näissä taloissa asuu joku entiseltä
kotipaikaltamme Inkeroisista muuttanut, ja rouva oli alkanut näyttää "tutulta".

Siinä sitten seisoimme, ja tuleva tuttavani kävi läpi kakkostalon ihmisiä ja totesi, ettei hän eikä kukaan muukaan kakkostalosta ole Inkeroisista, ja sen jälkeen olemme usein jutelleet. Tuttavani on hyvin hauska ihminen!

Tänään päivittelimme kauppakärryinemme, kuinka hölmöjä ihmiset ovat, kun kantavat kasseissa painavia ruokatavaroita, ja kehuimme kilpaa kumpikin omaa kärryämme. Ohitse kulki poika, jolle juttelukaverini: "Missä pipo?" Poika naurahti, että nythän on helle (plussan puolella pitkästä, pitkästä aikaa). Kaverini sanoi, että hänellä on lankaa, ja hän alkaa heti tehdä kevätpipoa pojalle...

*

Suomen kuvalehdessä oli pitkä juttu Hannu Väisäsestä, jonka kirjoista (Vanikanpalat, Toiset kengät) olen pitänyt kovasti. Hän kertoi, että hänellä on etukäteissuunnitelma, minä päivänä hän maalaa ja minä kirjoittaa, eikä hän koskaan uhraa sekuntiakaan sen pohtimiseen, pitäisikö suunnitelmaa muuttaa. Hän vain alkaa maalata tai kirjoittaa.

Itsekin huomaan, että enemmän (vaikka vähän...) saa aikaiseksi, kun on jokin suunnitelma päivää varten.

Päätän täten, että ensi keskiviikkona menen Selloon. (Minullahan voi olla löysempi suunnitelma, kun olen eläkeläinen!)

Hannu Väisänen on muutenkin elänyt kadehdittavalla tavalla. Hän on tiennyt, mitä haluaa, ja toteuttanut sen. Pienistä oloista Oulusta Savonlinnan taidelukioon, Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun, ja Ranskaan korkealle rinteelle kauniin maalaismaiseman yläpuolelle remontoimaan vanhasta pappilasta kotia itselleen.

*

Olen jäänyt koukkuun Maajussille morsian -TV-ohjelmaan. Nyt on viimeistään luovuttava kuvitelmasta, että olisin korkeakulttuuria harrastava eliitti-ihminen...

Avasin viikko sitten telkkarin, että olisi jotain taustahälyä käsityötä tehdessäni. Sieltä tuli niin ja niin mones jakso Maajussille morsianta. Jokaiselle isännälle ja emännälle oli ilmeisesti valittu 4 puolisoehdokasta, joiden kanssa nämä olivat kirjoitelleet ja nyt tapasivat heidät. En katsonut jaksoa loppuun asti, mutta ilmeisesti jokainen joutui antamaan lähtöpassit yhdelle omista "kosijoistaan". En oikein tykännyt formaatista, mutta eilen tein taas käsitöitä, ja kuinka ollakaan samaan aikaan. Kullekin ryhmälle oli järjestetty harrastuksia, joissa he voisivat tutustua toisiinsa, ja taas isäntien ja emäntien piti lähettää yksi ehdokas kotiin.

Ensi perjantaina nähdään, miten kävi, kun kunkin kaksi jäljellä olevaa ehdokasta olivat olleet viikon talon töissä, ja ilmeisesti viimeinen valinta on käsissä. Pakkohan se on nähdä.


28.2.2010


Tänään olikin sitten Hesarissa luokkaerotutkimus Britanniasta: alempi yhteiskuntaluokka katsoo telkkarista mitä sattuu tulemaan, ylempi käy konserteissa ja oopperoissa näyttäytymässä...

*

Oltiin eilen mielettömän hauskoissa häissä. P vihki Vantaan Pyhän Laurin kirkossa, joka on mielestäni hienompi kuin Espoon Tuomiokirkko, ja kauniisti vihkikin. Hääpaikkana oli NJK:n purjehdusseuran paviljonki Koivusaaressa. Ohjelma oli riemullista, ja meillä oli tilaisuus kuulla teekkarien juomalauluja. Noin puolet vieraista ikään katsomatta osoittautui teekkareiksi.

On ollut hauska seurata ystäväperheen nuorison kasvamista. Kivoja puolisoita on löytynyt, ja ihastuttavia lapsenlapsia syntynyt. Kiinnostavaa nykyhäissä on myös nuorenparin ystävien paljous (tätejä ja serkkuja on pudotettu pois), ja se, kuinka mukavanoloisia ystäviä tutuilla nuorilla pareilla on!

*

Katsoin eilen Voimalan, jossa haastateltiin arkkipiispaehdokkaita. Tosi hankala valinta - vaikka eihän minun tarvitse valita! (P:n sisko on valitsijoita). Miikka Ruokanen on paljon parempi ilmaisemaan itseään, häntä kuuntelee ja kiinnostuu. Kari Mäkinen uppoaa pohdiskelemaan niin, että kuulijalta tahtoo punainen lanka alkaa pätkiä. Ruokasta pidetään konservatiivina ja Mäkistä edistysmielisenä, mutta ero ei juurikaan telkkarikeskustelussa näkynyt. Joku varteenotettava henkilö on kuulemma sanonut, että Ruokasen valitseminen olisi katastrofi. Toisaalta Mäkinen tuntuu etäiseltä ja värittömältä.

Käyköön vaalissa niin kuin on parasta!

*

Arkkipiispoista puheen ollen, media on kohdellut todella hyvin Jukka Paarmaa. Ymmärrän sen mainiosti kerran Paarmojen luona käyneenä (P:n koko teologikurssi avec oli kutsuttu kurssikaverin luo). JP on helppo kohdata, hän on hauska ja leppoisa.

En tiedä tiukkapipoista, mutta monet papit ovat hirveän hauskoja ihmisiä - tai ehkä tunnen lähinnä körttipappeja, jotka tunnetusti ovat hyviä suustaan.

*

Lunta ja lumenluojia tippuu katoilta - yksi on jo kuollutkin. Kevätaurinko, töihin!!

4.1.2010

Saamme nyt takaisin niistä marraskuun pimeistä (joista en kyllä muistanut ollenkaan kärsiä): taas upea aurinkoinen pakkaspäivä. Oravakaan ei ole sotkenut parvekkeemme kaiteen upeaa viistoistasenttistä lumipeitettä. Täydellisen kaunista.

Uudenvuoden jälkeen elämä vierähti käyntiin: Ruvettiin tarkistamaan, milloin Jerisjärven pääsiäisviikkomme junaliput pitää lunastaa, ja tytär alkoi etsiä koko porukalle syyslomakohdetta, kenties Kyprokselta. Vielä yhden sellaisen matkan voisi tehdä, että kävellään ja leikitään rannalla ja ollaan uima-altaalla. Sitten O-poika alkaa jo olla tarpeeksi iso kaupunkilomalle Mummon ja Vaarin kanssa.

*

Minulla on 25 tonttua, joista osa hienoja taidekäsityö- tai taideteollisuustuotteita ja jokunen oppilaitten tekemiä. Yksi lumoavasti tuijottava on tyttären koululaisena tekemä. Tontut on aina ihana ottaa esille! Mutta en ole mikään paljojen koriste-esineiden ystävä, ja uudenvuoden jälkeen tekisi jo mieli pakata ne laatikkoonsa.

Meillä on ihana seimiasetelma, portugalilaisen käsityöläisen jostain pehmeästä puusta veistämä, ostettu sillä Madeiran matkalla, jolla H ja M tapasivat, ja sitä valaisemassa Tampereen Stockalta löytynyt pikkuinen tekokuusi, joka on aivan täynnä pienenpieniä kynttilöitä. Olen aina toivonut, että kuusi olisi ihan täynnä kynttilöitä, ja se toteutui, kun hankittiin tarpeeksi pieni kuusi!

Kaikki joulutähdet ovat hyvässä kunnossa, ja kolme amaryllistä aukaisee uusia nuppujaan.

*

On hauska ajatella alkanutta vuotta, ja mitä kaikkea se tuo tullessaan!! Vaikka viime vuosi toi paljon murhetta ja kaipausta, silti en olisi yhtään päivää antanut pois. Helmiä joka päivä!


5.1.2010


On mukava olla taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan rouva! Eilenkin yksi talon aktiivisista asukkaista soitti ovikelloamme ja toi uudenvuoden kukkakimpun. Kortissa luki, että tämä pariskunta kiittää minua ja miestäni kuluneesta vuodesta. Mies on kiitokset ansainnutkin, mutta minä olen vain asunut talossa...

*

Amarylliksen ihme ei lakkaa kiinnostamasta. Kakkos- tai kolmosvarsi venyy hitaasti ja näyttää kalpealta, nuppu surkealta. Tuleeko tästä mitään? Jaksaako se avata nuppunsa? Olisiko sitä pitänyt hoitaa jotenkin toisin? Ja sitten, eräänä kauniina päivänä, se avaa 3 - 4 kämmenenkokoista upeaa kukkaa!

*

Eilisessä keskustelussa telkkarissa oli tehtävänä luoda käsky nöyryydestä. Se sai muodon Ole avoin totuudelle.

Keskustelijat puhuivat muun muassa siitä, että on ylimielistä luulla selviävänsä kaikista tilanteista ja pärjäävänsä itse, yksin, mutta että on myös ylimielistä luulla, ettei itsestä ole mihinkään. Tämä on näkökulma, jota olen itsekin miettinyt. Todellisuus, ja oma itse, pitäisi nähdä sellaisena kuin se kulloinkin on, ei parempana eikä huonompana.

"Ole avoin totuudelle" on hieno elämänohje. Se vaatii rohkeutta ja rehellisyyttä, ja kykyä turvata toisten apuun.

*

Luen Alice Munron novellikokoelmaa Too Much Happiness, jonka S antoi joululahjaksi. Novellit kertovat erikoisista ihmisistä ja aika tavallisistakin tapahtumista heidän elämässään. En tiedä, onko nöyryyden puutetta, kun minulle tulee usein mieleen, että tällaisia osaisin itsekin kirjoittaa.

Minulla on valmis suunnitelma siltä varalta, että muuttuisin yhtäkkiä nuoreksi ja haluaisin tulla kirjailijaksi. Kehittäisin ensin huomiota herättävän ulkoasun, josta koko Suomi tuntisi minut (vrt. Sofi Oksanen). Minut kutsuttaisiin jo pelkän ulkoisen tunnettavuuden perusteella TV-keskusteluihin, ja kustantajat ottaisivat mielellään käsikirjoituksiani, koska olisin jo valmiiksi niin tunnettu.

Pieni mutta on se, että tuskin muutun nuoreksi... Ja olisiko kiva olla kovin tunnettu? Sitä paitsi Alice Munro on mitä tavallisimman näköinen rouvasihminen.


6.1.2010


Kolmen kuninkaan päivä, niin kuin radiossa äsken sanottiin keskusteluohjelmassa, jossa maailman menoa pohdiskelivat Satu Hassi, Jaakko Hämeen-Anttila ja Tuomas Nevanlinna (pikkuserkkuni).

Keskusteluohjelmat - herkkuani! Eilen oli Kymmenen uutta käskyä -ohjelmassa pohdittavana yhteydenpito. Lopullinen käskyn muoto oli Ole läsnä. Se ehkä viittaa enemmän yhteydenpidon laatuun kuin määrään. Puhuttiin siitä, että voidakseen olla läsnä toisen ihmisen elämässä, pitää olla läsnä omassa elämässään, ja se taas tulee lähelle edellistä käskyä Ole avoin totuudelle. Jos vetää elämässään roolia, ei pääse lähelle toistakaan ihmistä.

*

Olemme lähdössä Loppiaiskirkkoon. Siskon kanssa oli puhetta tuhlaajapoika vertauksesta, jota hän oli kummitätinsä kanssa pohtinut. Tuhlaajapoika palasi kotiin, koska hän näki nälkää. Ei siksi, että oli päättänyt tehdä elämänmuutoksen, katunut huonoa elämäänsä, rakastanut niin paljon isäänsä, pyytääkseen anteeksi tms. Valinta oli hyvä, vaikka syy ei ollut ylevä.

Mietin tätä samaa kirkossakäynnin kannalta. Mikä minua sinne vetää, paitsi rakkaus kirkkoon ja Tapiolan seurakuntaan? Musiikki? Arkkitehtuuri? Kirkkokahvit? Rupattelu tuttujen kanssa?
Jonkinlainen pyhän kokemus?

Olipa syy mikä tahansa, valinta on hyvä. Kirkosta palaa aina hyväntuulisena.

7.1.2010


Aamutelkkari! Täytyyhän heilläkin olla jouluvapaata, mutta kyllä on kiva, kun Hesarin lukuun taas tulivat mukaan Aamu TV:n usein mielenkiintoiset aiheet ja tutut toimittajat.

Illalla katsottiin Lappeenrannan laulukilpailun finaalia. Vaikka en ole mitenkään hirveän musikaalinen, rakastan laulukilpailuja. Suosikkini naisten sarjassa tuli toiseksi, mutta ykkönen oli kyllä ihan huipputasoa. P pomppi kahden huoneen väliä: olohuoneessa oli menossa mäenlasku, makuuhuoneessa laulukilpailu.


8.1.2010


Naapurinrouvan äiti hoitaa viikot pikku I-tyttöä ja matkustaa viikonlopuiksi kotiin Seinäjoelle. Ollaan tässä tutustuttu, ja kesällä Herättäjäjuhlilla ollessamme Seinäjoella saimme kutsun K-Mumman, S-Paapan ja A-tädin kotiin isoon hienoon omakotitaloon melkein Seinäjoen keskustassa.

Eilen vihdoinkin olimme saaneet kutsutuksi heidät kahville, kun koko porukka oli täällä etelässä käymässä. I-tytteli ujosteli kovasti ensin. Hän on melkein samanikäinen kuin mitä olemme asuneet tässä samalla porrastasanteella (kaksi ja puoli vuotta). Pojat tulivat koulusta, ja I innostui seurailemaan heidän puuhiaan. Lähtiessä I jo heläytti kirkkaasti: Hyvää jatkoa!!

Lähdimme hyvissä ajoin kohti Selloa, missä meillä oli treffit leffaan H:n ja M:n kanssa. Lumisade vielä entisestään hidasti ruuhkaliikennettä, ja jossain vaiheessa jo näytti varmalta, että emme ehdi. Mies kuitenkin tiesi, missä kohtaa liikenne alkaa vetää, ja ehdimme leffaan niin, että mainokset jo pyörivät...

Elokuva oli Coenin veljesten A Serious Man, ja oli se kyllä aika mainio!!

Hauska päivä!

Aamulenkillä vieras rouva sanoi minulle, että "Nautitaan" ja osoitti ympäröiviä paksuja hankia!


9.1.2010


Tuntuu, kuin luonto kunnioittaisi 70 vuotta sitten olleen Talvisodan muistoa, kun on samantapaiset paukkupakkaset viikosta toiseen, kuin silloin kerrotaan olleen.

*

Eilen illalla 8 meitä kolmannen vuoden taiteen peruskurssilaisia kokoontui Gardenin Sevillassa juhlimaan pikkujoulua, kun marras-joulukuussa ei löytynyt yhteistä aikaa. Oli iloinen ilta, ja pakkasesta huolimatta kävelin kotiin lumen valaisemassa hiljaisessa maisemassa. Kaunista!

Suunniteltiin tavata aika usein, kun meillä ei ole paljon yhteisiä kursseja enää: jokainen puurtaa oman ohjaajansa kanssa lopputyötään. Yhdessä syöminen on kyllä kivaa.

*

Vilkkaan seuraelämän vuoksi Kymmentä uutta käskyä on pitänyt seurata Areenalta ja nauhoituksina. Kahdeksas tehtävä oli Mikä on tarpeeksi?, ja käsky kiteytettiin muotoon Harkitse tarpeesi. Tehtävä oli vaikea, kun meidän "tarpeemme" hyvinvoivissa maissa ovat niin eri tasolla kuin maailman köyhimmillä. Sitä paitsi on myös vaikea puhua kahdesta niin erilaisesta asiasta kuin materiaaliset tarpeet ja henkiset/hengelliset tarpeet. Elämä voi olla köyhää tai rikasta monella tavalla ja tasolla.

Olen aivan vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa ihmiset joutuvat tinkimään materiaalisista tarpeistaan, varmaan jo meidän elämämme aikana. Silloin ne, joilla on kapasiteettia henkisiin/hengellisiin asioihin, ovat suhteellisesti entistä rikkaampia. Mutta tässäkään eivät onnen lahjat käy tasan. Toisille sitä henkistä pääomaa on päässyt kasvamaan pienestä pitäen enemmän kuin toisille: luonnonläheisyyttä, kulttuuriharrastuksia, hyviä ihmissuhteita, jumalasuhde... Päiväkoti ja koulunkäynti vähän tasoittavat eroja, mutta luulen, että kaikkein tärkeimmät valmiudet kuitenkin syntyvät jo kodissa.


10.1.2010


Yhdeksäs käsky oli Pelasta Maa! Ihmiskunnan ainoa mahdollisuushan se siinä tuli kirjattua. Luulen, että tiedostavien ihmisten pitäisi porukoissaan aloittaa trendejä, jotka vaikuttaisivat selkeästi hiilijalanjälkeemme. En usko, että nykymaailmassa enemmistö tekee mitään, mikä ei ole "trendikästä". Ja enemmistö on saatava mukaan.

Uutisissa on ollut, että murtomaahiihdosta on yhtäkkiä tullut trendikästä. No, se johtuu runsaasta lumesta, mutta on silti huomionarvoista, kuinka trendit vetävät puoleensa ja leviävät. Miksei voisi olla trendikästä olla tekemättä pitkiä ulkomaanmatkoja, olla syömättä ihmeellisiä kaukaa tuotuja ruokia, olla ostamatta turhaa tavaraa ja olla asumatta liian lämpimässä kodissa.

Median apua tarvitaan uusien trendien julkistamisessa!

*

Eilen ajettiin upeassa maisemassa H:n luo Järvenpäähän. H oli säästänyt joulukuusen meitä ajatellen. Istuimme hämärässä kynttilänvalossa olohuoneessa ja ihailimme kuusta, jonka loistetta takana oleva tumma ryijy korosti.

Miksi näistä kauniista maisemista ja tunnelmallisista näkymistä tulee lapsuus mieleen? Ehkä lapsi kokee elämykset ja uudet asiat niin voimakkaasti, että "joulukuusi hämärässä huoneessa" tai "upeat, puhtaat lumihanget ja lumiset puut" liittyvät vieläkin mielessä siihen alkuperäiseen kokemukseen ja syvään kauneuselämykseen.


11.1.2010


Kymmenes käsky oli Älä jätä yksin. Hilkka Olkinuora kertoi keskustelussa koskettavasti työstään kuolevien kanssa. Hän sanoi, että kuoleva usein pyytää juuri näillä sanoilla: Älä jätä yksin!

Tämäkin tehtävä yksinäisyydestä oli vaikea, sillä vanhukset eivät ole ainoita yksinäisiä. Mutta käsky sopii vaikka koulukiusattuun hyvin, tai muihin kiusattuihin. Emme voi "pelastaa" kaikkia yksinäisiä, mutta jos jokainen tekee jotain, yhdessä saadaan paljon aikaan. Ja niin pienikin asia voi rohkaista: hymy, tervehtiminen...

Entä sitten ne, joilla ei ole kykyä tai halua olla yhteisön jäseniä? Ne, joilla on ollut sellainen lapsuus, etteivät he voi uskoa tulevansa hyväksytyiksi?

Uskon, että rikas elämä sisältää muitakin ihmisiä kuin "minä itse". Eikö elämä ole annettu meille elettäväksi? Eikö ole ylimielistä jättää elämä elämättä tai elää sitä mahdollisimman kapeasti?

Käskyn voisi ymmärtää niinkin, että älä jätä itseäsi yksin.

Minäkin juuri lähetin sisaruksille leikkisää sähköpostia siitä, kuinka hauskoja nämä isän ja äidin raskaat viimeiset vuodet olivat, kun olimme jatkuvasti email-yhteydessä toinen toisiimme! Heti tuli H:lta kaksi sähköpostia...

*

Telkkaritutut ovat palanneet ruutuun. Katsoimme eilen tavaksi tulleen Arto Nybergin, ja Maarit Tastula haastatteli Ilkka Herliniä, josta sain positiivisen kuvan. Vaatimaton ja fiksu upporikas.

*

Meillä on vieläkin kolme valkoista joulutähteä ja kolme amaryllistä!


12.1.2010


Iloisia uutisia: M ja J ovat saaneet poikavauvan. H:n perhe tuntuu niin kovin läheiseltä, että uutinen maistuu tosi hyvältä. Joko se oli viidestoista tuota pikkuserkkusarjaa?

*

Elän satumaailmassa. Kolme viimeistä päivää pakkanen on laskenut, ja kaikki puut pienintä oksaa myöten ovat paksun huurteen peitossa. Kun eilen tulin illalla kaupasta metsätietä ja ulkovalot paloivat, en ollut raaskia kävellä kotiin, kun metsässä oli niin upeaa.

*

Tänään tein ale-kierroksen kaikkiin lempi-vaatekauppoihini. Crazystä ostin jännän mustan takin. Siellä oli välitön tunnelma: me asiakkaat kommentoimme toistemme sovittamia vaatteita. Toi on just sun! Ei älä ota tota. Anna mä kokeilen sitä niin sä näät sen mun päällä. Joka rouva lähti tyytyväisenä jokin löytö mukanaan.

Skadista löysin myös loistoalennuksella violetin neuleen.

Vad kan man mer begära!


13.1.2010


Siivoojaa ei todellakaan tarvita - olen keksinyt paremman keinon! Käly kerran sanoi, että hän saa huonosti siivotuksi, ellei ole tulossa vieraita. Vieraita pitää vain kutsua tarpeeksi usein! Jos joka viikko tulee vieraita, on heti edellisten lähdettyä siivottava jo valmiiksi jotain, jotta sitten parina viimeisenä päivänä voi ottaa tärkeimmät. Ja pakasteessa pitää aina olla pääosa tarjoiluista valmiina, niin vaiva tuntuu pieneltä. Loistavaa!

Systeemi vaikeutuu, kun alkaa mökkiviikonloppukausi. Kotiviikko jää niin lyhyeksi, eikä vieraitakaan ehdi kutsua. No, silloin sitten käännytään jonkin siivouspalvelun puoleen, ainakin joskus.

*

Minulla on kaksi noin yhdeksänkymppistä kummitätiä, jotka molemmat vielä elävät täyttä elämää. Toinen, A-täti oli iltapäivällä kylässä meillä tyttärensä L:n kanssa. Tuntui hyvältä, kun A kertoi, että minun mummolani Turussa oli hänen nuoruutensa turvapaikka: kun kotona ei oikein viihtynyt, hän meni mummolaani, ja siellä vallitsi AINA hyvä, viihtyisä tunnelma. A sanoi olevansa ikuisesti kiitollinen Mummolleni, joka oli (todellakin aina, sen muistan minäkin) tasainen ja hyväntuulinen ja loi ympärilleen hyvää oloa.

A ja L, molemmat hyvin taiteellisia ihmisiä, katsoivat maalauksiani ja halusivat nähdä ne vielä uudelleen. Oli kiva kuunnella heidän kommenttejaan. Lupasivat tulla vuoden päästä taas katsomaan, mitä olen saanut aikaan!


14.1.2010


Pakkanen oli sen verran laskenut, että hain monot ja sukset kellarista ja hiihtelin 3-4 km lähiniityillä. Muistelin kauniissa maisemassa viime talvea, jolloin vieras rouva hiihti minua vastaan samalla ladulla, pysähtyi kohdallani ja sanoi: "Olenko minä taivaassa?" No, melkein...

Hiihtäessä voi välillä muistaa tunteen siitä, kun oli nuori ja joustava, jaksoi hiihtää pitempiä matkoja ja uskalsi laskea kohtuullisia mäkiä. Nyt täytyy pitää visusti mielessä, että kaksi tuttua kaatui viime talvena tasaisella ladulla, toisen käsi oli kesään asti paketissa ja toisen ei ole vieläkään parantunut. Ehkä tämä tietoisuus on hyvää maltillisuuskasvatusta silloin, kun hiihtäminen tuntuu oikein ihanalta.


16.1.2010


Toistan itseäni, mutta niin tekee luontokin: edelleen lumista, puhdasta, huurteista, kylmää. P ja S lähtivät isä-tytär -hiihdolle Olariin, ja minä kuuntelin ihaillen, kuinka Paula Lehtomäki ilmoitti, ettei elämäntilanteessaan kahden pienen lapsen äitinä pyri puolueen puheenjohtajaksi. Kaikkia ei ole valta sokaissut.

*

Lopputyötäni ajatellen olen löytänyt jo joitakin suuntia. Aiheekseni valitsin naiskuvia, jotka pyrkivät herättämään kiinnostusta johonkin syvempään kussakin naisessa, kuin ulkoiseen. Toivon osaavani kuvata valoa, ja sisäistäkin valoa.

Sitten selvisi koko: ainakin tähän aiheeseen valitsin A3 -koon, ja ehkä se on minulle kaiken kaikkiaan sopivin. Pienemmät ovat liian pieniä, eikä ehkä isokaan ole ihan minun heiniäni. Paitsi että joskus voisi tehdä isolle pohjalle abstraktin maalauksen.

Pohjamateriaaliksi on ainakin toistaiseksi valikoitunut koivuvaneri, ja välineeksi akryyli. Niin paljon kuin pidänkin pastellista ja varsinkin akryyli-pastelli -yhdistelmästä, pastelli saa minut helposti valitsemaan "helppoja ratkaisuja". Akryyli pakottaa työstämään, työstämään ja työstämään, ja vielä työstämään, työstämään ja työstämään. Se tekee varmaan hyvää vähän nopeatempoiselle luonteelleni.

Koko ajan tekisi mieli maalata...

*

Haitin maanjäristyksen tuhojen näkeminen uutisissa on aika ahdistavaa. Onneksi siellä on edes lämmin, etteivät kodittomat joudu palelemaan. On vaikea ymmärtää, miksi tällaista tapahtuu. Miksemme saaneet jäädä Paratiisiin...

Pahalta tuntuu, että kun köyhissä maissa suku ja yhteisö on lähes kaikki, mitä ihmisellä on, moni siellä on nyt menettänyt senkin.



17.1.2010


Kokoan tähän vielä kaikki telkkariohjelman 10 uutta käskyä - niitä voisi käyttää vaikka jossain keskustelupiirissä joskus:

1. Älä pelkää
2. Pidä huoli perheestäsi
3. Tee hyvin
4. Kilpaile vastuullisesti
5. Tunnista riippuvuutesi
6. Ole avoin totuudelle
7. Ole läsnä
8. Harkitse tarpeesi
9. Pelasta Maa
10. Älä jätä yksin

*

Luen huikeaa kirjaa - tai trilogian ensimmäistä osaa. Kerstin Ekman on arvostettu ja rakastettu ruotsalainen kirjailija ja mm Ruotsin Akatemian jäsen. Hänen Sudentalja-sarjansa ensimmäinen osa Herran armo kertoo pohjoisesta Ruotsin ja Norjan rajoilta 1900-luvun alusta (1916 alkaen). Elämä on hurjaa sekoitusta noituutta ja taikauskoa, tietämättömyyttä ja erätaitoja sekä myös valistusta ja elintasoa. Kylien tilalliset saivat kaupasta niin Amerikan pekonia kuin Brysselin pitsejäkin, mitä vain, mitä laivat toivat idän ja lännen rannikkokaupunkeihin, kätilö levitti tietoa hygieniasta ja rokotti lapsia, pidettiin mahtihäitä kaikilla herkuilla...

Ihmeellinen Lapin taika alkoi heti vallata minut niin voimakkaasti, että ajattelin, että ensimmäisen osan lukeminen riittää oudon tunnelman kokemiseksi. Sittemmin olen ajatellut lainata kummitytöltä myös kaksi seuraavaa osaa...

Yhtäkkiä tulin ajatelleeksi, että äitini, joka syntyi 1918, on elänyt ensimmäiset vuotensa Sodankylässä, jossa Vaari toimi tähtitieteellisen observatorion hoitajana - Vaari, innokas eränkävijä. Suomen puolella lienee ollut vielä köyhempää kuin Ruotsissa ja Norjassa. Kätilö ei ehtinyt seuraavan sisaruksen synnytykseen, jonka Vaari joutui hoitamaan... Mummo on kertonut, kuinka nähtiin nälkää. "Kummallista, ettei silloin ymmärretty käyttää makaronia, kun ei ollut perunoita!" Mutta makaronit tulivat Ruotsin Lappiinkin vasta vähän myöhemmin, ja ihmisiä valistettiin keittämään niistä maidon ja vehnäjauhon kanssa velliä.

Herran armon kuvaama elämä tuntuu niin valtavan eksoottiselta, mutta oma äitini on elänyt sen tapaisissa oloissa!

Tekee mieli lähteä kesällä ajelemaan Ruotsin Lappiin, vaikka alkukantaisuutta sieltä on turha enää etsiä.


19.1.2010


Olemme pakanneet aamutuimaan pientä Turun lomaa varten: yksi yö hotellissa, kun miehellä on kumpanakin päivänä työyhteisökonsultaatio lähiseudulla. Aiomme sukuloida. Mutta mitä sitten muuten otan mukaan nauttiakseni oikein kovasti: kirjan, joka on menossa, varakirjan, sillä olisihan kauheaa, jos tämä loppuisi, kirjoitus- ja piirtämisvälineet... Kaikkea sitä voisin tehdä kotonakin!

Mutta on aina kiva kävellä Aurajoen rantoja ja kuulla Turun murretta.

*

Seuraamme ahkerasti Sopranos-sarjaa. Ensimmäisellä kierroksella ajattelin, että se on turhan väkivaltainen, ja lopetin parin jakson jälkeen. Kun se alkoi alusta, lehdet hehkuttivat niin kovasti sen korkeatasoisuutta ("upeaa, että saa elää aikana, jolloin Sopranoksen tasoinen sarja tehtiin"), että aloimme katsoa sitä. Paljon kamalaa tietysti tapahtuu italialais-amerikkalaisen mafiaperheen kuvauksessa, mutta paljossa he ovat myös tavallisia ihmisiä, joka sinänsä on kiinnostava yhdistelmä. Ja on se kyllä hienosti tehty. Tarina etenee hitaasti kohti väistämätöntä "perheen" hajoamista, niin arvelemme, mutta yhtään jaksoa en haluaisi menettää.

Tällaiselle kuin minä, joka ei jaksa olla koko aikaa menossa, telkkari tarjoaa kyllä yhtä ja toista mielenkiintoista.

*

Otson kanssa luemme ääneen Anni Swanin Tottisalmen perillistä. Joudun vähän modernisoimaan joitakin sanoja ja sanajärjestyksiä, kun kieli on niin vanhanaikaista, mutta muuten kirja on rautaa. Meillä tulee paljon enemmän keskusteluja esim eettisistä kysymyksistä, kuin näissä harry pottereissa. Kun kirja kertoo todellisuudesta, oikeasti uskottavaa tarinaa, se on jotenkin vaikuttavampi, kuin fantasiaromaanit.

Onkohan Anni Swanin kirjoista kieleltään korjattuja versioita? Sormet syyhyäisivät ryhtyä hommaan...


20.1.2010


Palasimme juuri hauskalta Turun-matkalta. Vasta Espoossa alkoi olla pimeähköä (lumi valaisi), koko alkumatkan oli ihmeellinen "sininen hetki", joka kesti ja kesti. Tuli mieleen kaamos Lapissa. Oli kuitenkin melko valoisaa. Taivaanranta oli toista tuntiapehmeän turkoosinsininen.

Muutenhan uusi moottoritie Turkuun on aika tylsä. Kaikki lapsuudesta asti tutut kiinnekohdat ovat jääneet vanhan tien varteen. Melkein koko matka on havumetsää, kalliolouhoksia ja tunneleita, niin että on vaikea tietää, missä on. Mutta olihan vanha ykköstie liian kapea.

Olimme eilen H:n kanssa lounaalla Koulu-ravintolassa, joka on tehty vanhaan hyvin hienoon koulurakennukseen. Muistaakseni Cygneus skola. Sitten päivälepo hotellissa ja Verkahoviin tapaamaan J:tä ja E:tä. Emme olleet koskaan käyneet heidän ylimmän kerroksen kodissaan vanhassa hienossa Verkatehtaassa, jossa on pieniruutuiset korkeat ikkunat. J oli iloinen ja näytti hyvinvoivalta, vaikka näkee vain vähän toisella silmällään. E oli minusta vuodessa mennyt fyysisesti alaspäin, vaikka henki on vireä. Vaikka sähköpostittelimme moneen kertaan tulostamme, heillä olivat kuitenkin menneet viikot sekaisin ja tulimme yllätyksenä!

P kävi illalla töissä ja taas aamupäivällä. Minä loikoilin koko rahan edestä hotellissa. Iltapäivällä oltiin Aschanin kahvilassa, jonne olin kutsunut kummitäti I:n. Hän asuu Turun Kristillisellä Opistolla remonttia paossa.


22.1.2010

Eilen opeporukka oli koolla R:n luona. "Säännöissämme" on, että tarjoilut mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta rikomme raskaasti sääntöä. Joka emäntä laittaa toinen toistaan ihanampia tarjouksia... Onneksi kokoonnumme vain kerran kuussa!

Maailma tuli taas parannettua, ja naurulihakset ovat kipeinä.

*

Olin jo vakaasti päättänyt, että en uskalla lähteä niin rasittavalle matkalle kuin Suomi - New York - Sumter, South Carolina, jossa meillä on kesäkuun alussa 50th Reunion, siis sikäläisellä ylioppilasluokallani. Tänään sain silloiselta cheerleaderilta pikku A:lta sähköpostia, jossa pyydettiin lyhyttä kuvausta näistä 50 vuodesta omassa elämässäni juhlaan painettavaa bookletia varten. Voi että alkoi tehdä mieli kuitenkin lähteä. Katson vielä vähän aikaa mihin suuntaan kunto kehittyy ennen lopullista päätöstä...


23.1.2010


Mitähän pihaoravillemme on tapahtunut nyt pakkasilla, kun niitä ei näy ollenkaan, eikä jälkiäkään. Värjöttelevätkö ressut koloissaan järkyttyneinä oikeasta, viikosta toiseen kestävästä pakkastalvesta. Tänä aamunakin oli -16 astetta.

*

Viime sunnuntaina Munkkiniemen srk:n 50-luvun nuorten kokoontumisessa yksi meistä, pappi R, joka on ollut vaimoineen 20 vuotta Botswanassa lähetystyössä, kertoi, vaimoineen, kokemuksistaan. Vaimo hoiti koko sikäläisen Luterilaisen kirkon raha-asioita, R teki papin töitä ja kehitti toimintaa. Koskettavaa oli, miten sikäläinen kirkko sai slummilapsia koulutetuksi ja kasvamaan vaativiinkin tehtäviin. "Et voi pelastaa koko maailmaa, mutta voit pelastaa yhden ihmisen koko maailman."

Minua jäi henkilökohtaisesti askarruttamaan se, mitä vaimo H kertoi työn laadusta. Koska niin monenlaista tarvetta oli, hän saattoi saavuttuaan paikallisseurakuntaan tilejä tarkistamaan joutua ennen sitä toimimaan työnohjaajana, sielunhoitajana, psykologina ja käytännön ongelmien ratkaisijana. Ei ollut rajoitettu sitä, mitä "saa" tehdä, vaan maalaisjärkeä sai käyttää ja tehdä sitä, mistä oli suuri tarve.

Luulen, että tämä ero työkulttuureissa vaikuttaa monen suomalaisen työuupumukseen. Ainakin niin kävi itselleni.

Nokian ja varsinkin Mobiran aikoina sain tehdä kaikkea, mitä hyväksi näin henkilöstön kielikoulutuksen eteen. Kouluttaa itse, ostaa kursseja, teettää meille omia kielikurssitekstejä, keksiä itse testausmenetelmiä, jos joku opettaja halusi kurssille tyynyt, pyytää koulutussihteeriä ostamaan 12 tyynyä, vetää hulvattoman hauskoja suggestopedisiä kursseja, lähettää sisäisessä postissa sanastoa tai kielivinkkejä henkilöstölle, käyttää monisteissa värillisiä papereita - ihan mitä vain keksin ja mikä tuntui toimivalta.

Sitten palasin laman vuoksi turvalliseen kouluvirkaan. Kaikki, ylitse muun aika, oli hirveän rajoitettua, enkä saanut päättää itse edes omista tunneistani ("sulla ei oo oppilaita ensi tunnilla, kun me mennään metsäretkelle"). Minua rajoitti runsas oppimateriaali, joka oli pakko sinä lukuvuonna saada läpikäydyksi. Juurikaan ei ehtinyt tehdä tunneilla mitään itse keksittyä hauskaa, hyvä kun ehti käydä pitkät kappaleet ja harjoitukset läpi. Kaikki oli valmiina opettajan oppaassa, joten luovuuttani ei tarvittu mihinkään. Olisin kyllä oto saanut osallistua juhlien valmisteluun (paitsi, että joka tunti piti opettaa englantia, eivätkä esiintyjät olleet enää paikalla iltapäivällä), mutta en saanut käyttää sitä kokemusta ja niitä tietoja ja taitoja, joita minulla olisi ollut.

Tylsistyminenhän siitä seurasi, ja se alkoi väsyttää. Ihan kuin kukaan ei olisi ollenkaan tajunnut, että olen laaja-alaisempi ihminen, kuin pelkkä läksyjen läpikävijä. No, totta puhuakseni yritin kyllä saada tunteihin omia ideoitani, mutta siihen oli niin kovin vähän mahdollisuutta.

Maalaisjärkeä ei juuri voinut käyttää, koska kaikki oli säädelty ylhäältä päin.


24.1.2010


Eilen illalla oltiin hyytävässä pakkasessa KOM-teatterissa katsomassa Marja Packalenin ja Pirkko Saision Odotus-näytelmää. Hyvä ja hauska. Kanssamme olivat P ja S, jotka saivat liput meiltä joululahjaksi. He tulivat viime hetkellä (Kapteeninkadun tienoilta on tosi vaikea löytää parkkipaikkaa), väliaikaa ei ollut, ja kun purkauduimme lopuksi ulos, kylmyys oli karmea lämpimän sisätilan jälkeen. Ei siis voitu jutella juurikaan - seurustelu seuraavaan kertaan!

*

Tänään kävelimme urhoollisesti kirkkoon 20 asteen pakkasessa. Kirkolla mainostettiin iltapäivän Nallemessua, johon perheen pienimmät saavat ottaa nallen mukaan. Pullukkaturkissani olisin itse sopinut paremmin Nallemessuun... Tänään on myös eri puolilla ekumeenisia vaelluksia - kukahan tarkenee lähteä?

*

P:ltä vapautui Mikko Juvan muistelmakirja Seurasin nuoruuteni näkyä, ja nyt olen jo päässyt opiskelu- ja sotavuosien yli. Ihailen sitä, ettei MJ liittynyt IKL:ään eika AKS:ään, niin kuin äitini aikoinaan teki. MJ oli niin valtavan rehellinen ajatuksessaan, etteivät ryssänviha ja oman maan laajentumisajatukset olleet kristillisesti hyväksyttäviä.

(Äiti ei ole ollut yhtä tinkimätön uskossaan. Hänhän oli ulospäin suuntautunut ja innostuvainen, järjestöihminen loppuun asti. Porukoissa on varmaan ollut hauskaa, ja onhan aatteellisuus aina jollain tavalla riemullista. Kyllä äiti itsekin joskus puisteli päätään naureskellen nuoruutensa aatteille... Mutta varmaan se ryssänviha on antanut puhtia Suomen puolustamiselle.)

Toisaalta MJ perusteli itselleen sodassa tappamisen tavalla, jonka hän itse voi hyväksyä. Tappaminen ei tietenkään ole kristillistä, mutta sodassa ollaan tilanteessa, jossa sitä ei ehkä voi välttää. Oma henki on vastaavasti uhattuna koko ajan.


26.1.2010


Kyllä on hauska joskus viettää todella laiska aamu. Nauttia ensin aamukahvista, Hesarista ja aamutelkkarista, ja mennä sitten häikäilemättömästi takaisin peiton alle lukemaan tai radiota kuuntelemaan...

Tosin on vähän kurja lukea siinä tilanteessa Mikko Juvan elämäkertaa, miehen, joka sai niin käsittämättömän määrän kaikenlaista aikaiseksi elämässään. Parhaillaan hän on saanut valmiiksi toisen väitöskirjansa, on valittu historian professoriksi Turkuun ja toimii dosenttina Hesassa. Kirjoittaa suurta historiateosta isänsä kanssa, toimii aktiivisesti Suomen Kristillisessä Ylioppilasliitossa, monissa kansainvälisissä ja ekumeenisissa yhteyksissä, on Pohjalaisen osakunnan dekaani, kuuluu kirjallisuuspiiriin, on jatkuvasti kysytty puhuja erilaisissa poliittisissa ja kristillisissä keskustelutilaisuuksissa... ja kerää ja tutkii kasveja.

*

Tottisalmen perillisessä jännitys kohoaa. O on aivan innoissaan. Hän toivoo lisää Anni Swanin kirjoja. Lupasin käydä kirjastossa, mutta O sanoi, että kirjoja on ihana omistaa.

Eilen hän rakensi makuuhuoneeseemme melkein katosta alkavan pahvi-hyppyrimäen ja kilpalaskijoita. Kova kisa on menossa. Hän myös suunnitteli rakenteeltaan hyvin monimutkaisen lentokonemallin. Lehden julkaiseminen kaverin kanssa taitaa olla tauolla. Kiisselin teko kiinnostaa tällä hetkellä innokasta leipuripoikaa.

On kyllä tosi hauska nähdä, mikä valikoituu lopulta kaverin suurimmaksi kiinnostuksen kohteeksi!


27.1.2010


Näin yöllä unta, jossa raivosin siskolle aivan mielettömästi. Se ei ollut kivaa, ja heräsin ajatellen, että toivottavasti uni ei enää jatku.

Kiintoisaa, koska olen sen verran hitaasti reagoiva ihminen, etten päiväsaikaan koskaan raivoa kenellekään. Siinä vaiheessa, kun huomaan, että alkaa raivostuttaa, järki on jo ehtinyt mukaan, tai huumori. Tuohtunutta osaan kyllä esittää aika hyvin!

Joo, kerran raivostuin. Vanhalla linja-autoasemalla kahvilan täti kohteli noin 9-vuotiaita koulupoikia todella törkeästi, ja satuin olemaan lähellä. Aivan tärisin raivosta, kun sanoin tädille: "Katsokaakin, ettette koskaan enää kohtele pieniä poikia tuolla tavalla!!!!!" Mutta en siis minäkään kovin taitavasti ilmaissut itseäni tädille...

*

Uni ei jatkunut, mutta aloin nähdä sekavaa unta, jossa tapahtui kaikkea pelottavaa ja kurjaa Mummon ja Vaarin kesäsaaressa Rymättylässä. Mm. olimme veneretkellä, ja äiti käyttäytyi kuin mielipuoli. No, se tietysti liittyi hänen viimeiseen sairauteensa.

Väitetään, että unen jokainen henkilö on jokin puoli unen näkijästä itsestään. Siinä olisi tutkiskelemista!

*

Päivästä tuli kuitenkin hyvä.

Olin oikeaa lonkkaani kuvauttamassa. Lapsena meillä oli tapana valittaa, että lonkkaa kolottaa, kun äiti pyysi palvelusta, (vaikka sitten kyllä teimme, mitä pyydettiin). Nyt pelleily on muuttunut todeksi ja on kolottanut oikeasti.

Sain maalatuksi pari tuntia, ja työt menivät minusta hyvään suuntaan.


28.1.2010


No, viime yö oli myös mielenkiintoinen, mutta mukavampi. Minulla oli jokin ihmisjoukko, ehkä joku maalauskurssi, jostain syystä käymässä meillä. Kotini oli suuri, tosi runsaasti ja kauniisti sisustettu.

Sitten muistin sen yhden käyttämättä olleen ison huoneen, ja päätin näyttää porukalle vielä senkin. Olen nähnyt lukemattomia unia, joissa yhtäkkiä muistan, että sekin yksi suuri huone minulla on, vaikka olen melkein unohtanut sen.

Menen huoneeseen, ja se on sisustamatta. Olen tulkinnut unta niin, että minulla on jokin iso elämänalue vielä käyttöön ottamatta.

Mutta kun viime yön unessa avasin oven "käyttämättömään huoneeseen", se olikin mitä ihanimmin sisustettu, suurempi ja kauniimpi kuin muistinkaan!

Olenko ehkä löytänyt naiskuvissa oman taiteenalueeni, vai mitä on tapahtunut, kun tyhjänä odotellut huone onkin nyt tullut käyttöön?

*

Mukavat rohdinpellavaiset talvihousuni hajosivat lopullisesti ja joutuivat roskiin. Oli otettava käyttöön kaapissa odotelleet farkut. Kangas on tosi paksua ja jäykkää , eivätkä jousta milliäkään. Näitä peltifarkkuja ei voi käyttää kuin kauppamatkoilla, koska niissä ei voi oikein istua... Ehkä ne auttavat pudottamaan kilon pari, tai sitten täytyy noudattaa Niksi-Pirkan neuvoa ja laittaa vaaka jääkaapin eteen...

*

Katsoin äsken nauhalta Sudentalja-trilogian kirjoittajan Kerstin Ekmanin tunnin pituista haastattelua. Hän on tosiaan asunut pitkään Ruotsin Lapissa, kuten olinkin arvellut, ja kotiutunut sinne enemmän kuin minnekään muualle. Kyllä minun on pakko lukea ne kaksi viimeistäkin trilogian osaa. Kirja on jättänyt niin syvän tunnelman mieleeni.

*

Eilen katsoimme Pieni suuri mies -leffan, jossa Dustin Hoffman elää vuorotellen inkkarien ja valkoihoisten parissa. Se on joskus tehnyt minuun valtaisan vaikutuksen, ja halusin ehdottomasti nähdä sen uudelleen. Nyt se tuntui minusta venytetyltä. Miksi päähenkilön piti vaihtaa puolta niin monta kertaa? Aiheesta olisi saanut hienommankin käsikirjoituksen.

Tai sitten olen vain tullut niin vanhaksi, kaiken nähneeksi ja kriittiseksi...


29.1.2010


Kukkuroittain uutta, pehmeää lunta, autokin on aivan hautautunut hattaralumeen. Eilen oli tosi arktinen kauppamatka: ensimmäisen kerran olin palella turkissani, kun lunta tuli naamaan vaakatasossa kovan viiman matkassa. Soitin ystäväni M:n kännykkään ja kysyin sopivan juttelutilanteen varmistamiseksi, oliko hän kotona. Aina sanavalmis M sanoi: "Olen, enkä aio täältä poistuakaan!"

*

Miksi ihminen usein haluaa sellaista, mitä ei voi saada? Eilen ymmärsin, että todella haluan lukea Barack Obaman My Father´s Dream, mutta se on JUURI myyty alennusmyynnissä loppuun. Nyt saa alkaa kiertää divareita. Sinne tosin on muutakin asiaa: kaikki Anni Swanin nuorten kirjat ovat "painos lopussa" -vaiheessa juuri silloin, kun haluaisin hankkia niitä lapsenlapsia varten.

*

Eilisessä Kotimaassa oli kysytty arkkipiispakandidaateilta, pääsevätkö kaikki taivaaseen. Vastaukset voisi koota yhteen lauseeseen: kaikki ne pääsevät, jotka haluavat kuoleman jälkeen Jumalan luo, olotilaan, missä ei ole pahuutta. Yllä oleva on oma käsitykseni asiasta. Haastateltavat sanoivat, että se joka uskoo, pääsee sinne, mutta uskon määrää ja laatua ei kysytä. Sinapinsiemenen verran riittää, ja eikö se, että tahtoo taivaaseen, jo kerro uskosta, ainakin sinapinsiemenen kokoisesta? Viimeinen lause on omani, ei arkkipiispaehdokkaiden.

*

Mitäpä vanhemmat ja isovanhemmat eivät tekisi lasten eteen. Vävy soitti, että kun Vaarin olisi pitänyt viedä pojat Tuulimäkeen Temppukouluun, niin nyt onkin siihen aikaan Sellosalissa Peter Pan -harjoitukset, joten pojat pitäisikin viedä sinne. Sitten tullaan kotiin, ja parin tunnin päästä O viedäänkin sitten taas sellosaliin sellotunnille.

Onneksi lapset eivät tuhlaa hetkeäkään, ja heillä jää vielä runsaasti aikaa vapaaseen leikkiin!!


30.1.2010


Päivän helmi: Kävin Fredalla kolmessa antikvariaatissa tutustumassa bibliofiilien maailmaan. Joillakin bibliofiileillä oli pitkä parta kuin tonttu-ukoilla, joillakin harittavat harmaat hapset (sovin hyvin joukkoon harmaassa turkissani...) ja kaikilla etsivä, kirjoja rakastava katse. Minun etsivä katseeni ja kyselyni suuntautuivat Anni Swanin nuorten kirjoihin. Niillä on kuulemma kova kysyntä, niitä on kierrossa kyllä, mutta ne menevät heti. "Kannattaa poiketa aina ohi kulkiessa!"

Näin siis liityn bibliofiilien joukkoihin, minä, joka manaan pölyjen putsaamista kirjahyllyistä... Toisaalta, voinhan myös aina poiketessa viedä jonkin kirjan divariin. Siihen vain pitää saada hallituksen puheenjohtajan lupa, ja hänen on vaikea luopua kirjoista...

Sitten taistelin Temperassa saadakseni alennuksen ostamistani maalaustarvikkeista. Alennus kuuluu saada, mutta Espoon työväenopiston taidetiimi ei ole suostunut antamaan meille opiskelijakorttia (sellaista ei ole heillä). Tosi tylsä esitellä Temperassa epämääräisiä printtejä taidekursseistani ja joka kerta anoa alennus, joka sitten myönnetään "tällä kertaa".

Ja kulturelli kaupunkireissu jatkui: Export-Import -näyttely remontista vapautuneessa Taidehallissa. Eeva Väänänen selosti. Hän kertoi mm, että Suomessa on noin 2500-3000 päätoimista taiteilijaa, joten on ymmärrettävää, että suuri osa heistä oleskelee erilaisissa "residensseissä" ulkomailla ja yrittää luoda suhteita sikäläisiin gallerioihin.

Olen niin maalaamisen lumoissa, että paljon videoita, valokuvia ja installaatioita sisältävä näyttely jätti hiukan tyhjän olon.

Vanha historiallinen pre-internet sanakirjani ei edes tunne sanaa blogi. Kirjoitan siis jotakin, mistä en tiedä mitä se on. Ilmankos vähän takkuilee. Yritän nyt saada koko "päiväkirjani" yhteen pötköön, niin että sen voisi joskus tulostaa ja tyttärentytär I voisi kuudenkymmenen vuoden päästä löytää sen ja innostua lukemaan muinoin kuolleen Mummonsa ajatuksia...

*

Kun olin nuori, kaverini antoi minulle tutun runonpätkän: "Niin kuin tyttö helmiänsä nauhaan pujottaa, niinhän päivät aurinkoiset eespäin vaeltaa".

Kaikki päivät eivät ole aurinkoisia, mutta ehkä ne silti kaikki ovat helmiä. Siitä blogini nimi.

*

Small talk -taitoja. Menin bussipysäkille metsätietämme minulle tuntemattoman (luultavasti naapuritalossa asuvan) miehen kanssa, ja meitä vastaan tuli hyvänpäivän tuttu rouva kakkostalosta. Hän tervehti ja sanoi sitten miehelle: "Jaa sää olet näköjään ottanu uuden rouvan." Minua alkoi naurattaa ja mies sanoi: "Piti ottaa, kun se entinen ei enää hymyilly niinku tää tekee!"

Vähästä hyvää mieltä kolmelle.

Bussissa ilo jatkui. Kyydissä oli harvinaisen monta äitiä päiväkoti-ikäisen lapsensa kanssa, joululomalaisia varmaan. Joku lapsista aloitti kovalla äänellä joululaulun, johon muutama muu yhtyi, kukin eri joululaulua laulaen!


1.1.2010


Lopetin J:lle lähettämäni sähköpostin eilen pelleilemällä, että eiköhän loppuvuosi jo suju ilman mitään toivotuksiakin, mutta hyvää uutta vuotta. Heti sen jälkeen kuulin Espoon surmatyöstä, jossa eräs Ibrahim ampui kuusi ihmistä. .. Äsken kirkkomatkalla huomasimme, että Tapiolan Sokos-hotellikin oli nostanut lipun puolitankoon Prisman työntekijöiden kuoleman vuoksi.

*

Lunta on viimeksi 60-luvulla ollut yhtä paljon kuin nyt. Sitä on tuprutellut joka päivä hiukan lisää, joten hanget ovat hohtavan valkoiset. Uusi vuosi alkaa auringonpaisteessa! Kaunista, kaunista!

Kun pääsin eläkkeelle, ostin itselleni palkkioksi vuosikymmenien työstä lämpöisen, tuuhean tekoturkistakin. Hauskaa, että sillä on tänä talvena paljon käyttöä. Näytän siinä pullealta turkiseläimeltä, mutta ilmeisesti jotain ihmismäistäkin on jäljellä, koska koirat eivät reagoi minuun sen kummemmin kuin muulloinkaan.

*

Neljänneksi käskyksi kiteytyi (10 uutta käskyä -keskusteluohjelma) telkkarissa Kilpaile vastuullisesti. Toistaiseksi uudet käskyt ovat olleet ohjeita tämänpuoleisen elämän elämiseen, Jumalan kunnioittamisesta ei ole puhuttu. Odotan jännityksellä loppuja käskyjä.

2.1.2010

Telkkarin Kymmenen uutta käskyä -keskusteluohjelman tähänastiset käskyt:

1. Älä pelkää
2. Pidä huoli perheestäsi
3. Tee hyvin
4. Kilpaile vastuullisesti

Viides käsky: Tunnista riippuvuutesi. Useimmille TV-keskustelijoille tuli mieleen lähinnä liiallinen riippuvuus jostakin (päihteet, kahvi, suklaa, juokseminen, työ...), vaikka jotkut toivat esiin myös sitä välttämättömyyttä, että ihminen on riippuvainen muista ihmisistä, luonnosta jne. Ehkä aikamme ajatus, ainakin täällä meillä, on niin voimakkaasti: pärjää itse, pärjää yksin, ettei enää huomata, kuinka riippuvaisia olemme omista yhteisöistämme, yhteiskunnastamme, koko ihmiskunnan tilasta, luonnon tilasta. Kuinka täysin riippuvaisia olemme lapsina olleet omista vanhemmistamme, kuinka riippuvaisia he vanhoina saattavat olla lapsistaan ja muiden avusta.

Ajattelen myös, että olen riippuvainen Luojasta. En ole vaikuttanut omaan syntymääni, en osaa pitää vertani kiertämässä, laittaa ruokaani sulamaan, vaikuttaa itse sitä, että näen, kuulen, ajattelen ja tunnen. Jos elämäni olisi omassa varassani, kuolisin heti.

Käsky on taas kiteytetty lyhyeksi, mutta avautuvatko riippuvuuden eri puolet sen lukijalle?

*

Taas upea, kylmä, aurinkoinen sää. Serkkuni L ja H ynnä jälkimmäisen mies K tulevat kohta kylään. Släkten är bäst ja ystävät vähintään yhtä hyviä!

3.1.2010

Pakkanen kiristyy - tänä aamuna oli 20 miinusastetta. P lähti kuitenkin urhoollisesti Espoonlahden kirkkoon kuuntelemaan entisen esimiehensä Jukka Huttusen vaalisaarnaa. Minulla olisi maalauskurssikaverini R:n näyttely, mutta hänellä on näyttelyitä niin usein, että pakkanen riittää syyksi jättää tämä väliin.

*

Istuimme pitkää iltaa serkusporukalla. Kaikki olemme jo moninkertaisia isovanhempia, ja L on lisäksi "bonusmummo" kolmelle lapselle. Se tarkoittaa, että kun lapsi on eronnut ja lapsenlapset asuvat ent. puolison kanssa, aktiivinen isovanhemmuus silti säilyy, ja jopa siirtyy ent. miniän tai vävyn uusiin lapsiin.

*

Mietin vielä kolmatta uutta käskyä Tee hyvin. Ensin sitä maisteltiin muodossa Tee hyvää, mutta se kuulosti keskustelijoita liian lässyltä. Ilman omahyväisyyttä hyvän tekeminen on kuitenkin kenties jopa elämän tarkoitus...

Kun tapahtuu näitä kamalia väkivallantekoja ja onnettomuuksia, olen yrittänyt selvittää itselleni, millä rohkaista lapsia ja lapsenlapsia kuitenkin luottamaan - niin, mihin? Elämässä voi käydä mitä vain, maailma ei ole turvallinen, oikeudenmukaisuus ei toteudu siinä muodossa, kuin ihminen sen ymmärtää. Viimeksi mainitun tajusin selvimmin, kun Estoniasta eivät pelastuneetkaan "parhaat" ihmiset, vaan ne, jotka olivat vahvimpia ja onnistuivat kahmaisemaan itselleen useammat pelastusliivit.

Vastaukseni on: luottamaan hyvään. Hyvä ei petä koskaan. Hyvään saa yhteyden tekemällä jotain pientä hyvää. Se auttaa palauttamaan sisäisen tasapainon. Hyvä ei katoa maailmasta, vaikka Ibrahim ampuisi kuinka. Kuka tahansa voi joutua pahan uhriksi, mutta siihen asti kannattaa tehdä pientä hyvää.

"Tee hyvin" on minusta hyvä mutta hiukan pinnallisempi käsky. Se, että tekee hyvin, motivoi ja innostaa, antaa tyydytystä ja tuottaa hyvää tulosta. Sitäpaitsi lepokin on tekemistä: kun tarvitset lepoa, lepää hyvin!

Joskus hutaisu voi riittää ja olla ehkä paras tapa tehdä juuri se homma juuri siinä tilanteessa.