10.11. 2011
Voi meitä, me taloyhtiöiden "hyvät" ja "hankalat" asukkaat! Kunpa osaisimme nähdä omaa itseämme vähän selvemmin ja syvemmältä!
torstai 10. marraskuuta 2011
torstai 3. marraskuuta 2011
3.11. 2011
Metropolitanin Don Giovannia katsomassa ja kuuntelemassa - Mozartin upea teos ja maailman parhaat laulajat, mutta hömppä aihe. Petturi ja murhaaja sai kyllä lopussa karmean palkkansa tässä Don Juan -muunnelmassa, mutta silti!
*
Huomaan taas, että minulle teatterissakin on näytelmän aihe, sen sisältö, aika tärkeää. Kieltämättä joskus voi nauttia ihan pelkästään naurattamaan tarkoitetusta esityksestä, jos se on todella hyvin tehty, mutta vaikutun pitkäksi aikaa, jos näytelmä koskettaa syvemmältä.
Muistan Kymenlaakson vuosia, jolloin meillä oli vapaa viikonloppu ehkä kerran lukukaudessa. Ajoimme silloin Espooseen sukuloimaan, ja yhdellä reissulla näimme elokuvan Andrej Rublev. Olin niin kulttuurin nälässä, että elin sillä kuukausitolkulla, ja vieläkin muistan siitä vaikuttavia kohtia...
Jossain lehdessä haastateltiin Pirkko K. Koskista, joka ei enää pääse juurikaan liikkumaan. Hän puhui kuin minun suullani, kun hän sanoi, että lukevalla ihmisellä on koko maailma avoimena, vaikka vain istuisi kotona.
Sanoin kerran tyttärelle, että minusta ei voi koskaan tulla yksinäistä vanhusta, kun seurakunnassa, työväenopistossa jne. on koko ajan vaikka mitä! Mutta tottahan se on, ettei niihin tilaisuuksiin välttämättä ikivanhana pääse... No, silloin on kirjat! Ja television laatuohjelmat!
Metropolitanin Don Giovannia katsomassa ja kuuntelemassa - Mozartin upea teos ja maailman parhaat laulajat, mutta hömppä aihe. Petturi ja murhaaja sai kyllä lopussa karmean palkkansa tässä Don Juan -muunnelmassa, mutta silti!
*
Huomaan taas, että minulle teatterissakin on näytelmän aihe, sen sisältö, aika tärkeää. Kieltämättä joskus voi nauttia ihan pelkästään naurattamaan tarkoitetusta esityksestä, jos se on todella hyvin tehty, mutta vaikutun pitkäksi aikaa, jos näytelmä koskettaa syvemmältä.
Muistan Kymenlaakson vuosia, jolloin meillä oli vapaa viikonloppu ehkä kerran lukukaudessa. Ajoimme silloin Espooseen sukuloimaan, ja yhdellä reissulla näimme elokuvan Andrej Rublev. Olin niin kulttuurin nälässä, että elin sillä kuukausitolkulla, ja vieläkin muistan siitä vaikuttavia kohtia...
Jossain lehdessä haastateltiin Pirkko K. Koskista, joka ei enää pääse juurikaan liikkumaan. Hän puhui kuin minun suullani, kun hän sanoi, että lukevalla ihmisellä on koko maailma avoimena, vaikka vain istuisi kotona.
Sanoin kerran tyttärelle, että minusta ei voi koskaan tulla yksinäistä vanhusta, kun seurakunnassa, työväenopistossa jne. on koko ajan vaikka mitä! Mutta tottahan se on, ettei niihin tilaisuuksiin välttämättä ikivanhana pääse... No, silloin on kirjat! Ja television laatuohjelmat!
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
30.10. 2011
Taas koskettava messu Tapiolan kirkossa.
Mietin, miksi jopa kirkon työntekijät muista ihmisistä puhumattakaan vaativat kirkolta "uudistumista", "avartumista", "ihmisten kuulemista", niin kyllä sitten liityttäisiin takaisin kirkkoon ja aktivoiduttaisiin seurakuntalaisina. Nykyihminen on kai niin ainutlaatuinen erityistapaus, ettei hänelle kelpaa se, mitä on. Evankeliumia pitäisi julistaa hänen haluamallaan tavalla, jota hän ei kuitenkaan oikein osaa sanoittaa.
Entäpä jos sitä uudistumista ja avartumista ja kuulemista tarvitsisikin oma mieli...
Taas koskettava messu Tapiolan kirkossa.
Mietin, miksi jopa kirkon työntekijät muista ihmisistä puhumattakaan vaativat kirkolta "uudistumista", "avartumista", "ihmisten kuulemista", niin kyllä sitten liityttäisiin takaisin kirkkoon ja aktivoiduttaisiin seurakuntalaisina. Nykyihminen on kai niin ainutlaatuinen erityistapaus, ettei hänelle kelpaa se, mitä on. Evankeliumia pitäisi julistaa hänen haluamallaan tavalla, jota hän ei kuitenkaan oikein osaa sanoittaa.
Entäpä jos sitä uudistumista ja avartumista ja kuulemista tarvitsisikin oma mieli...
lauantai 29. lokakuuta 2011
29.10. 2011
Vermeeriä käsittelevässä Teeman ohjelmassa Tyttö ja helmikorvakoru -kirjan kirjoittanut nainen kertoi, että kun hän nuorena näki siskonsa seinällä julisteena tämän maalauksen, hän ei enää voinut olla siitä erossa. Hän kuljetti aina mukanaan kuvaa tästä rauhaa ja kiintymystä huokuvasta teoksesta. Siitä tulikin sitten tärkeä osa hänen elämäänsä ja työtänsä!
Ilahduin taannoisella kirpputorilla, kun kolme ihmistä osti vanhoja töitäni, ja näin heistä, että he todella "rakastuivat" niihin. Sanomatalon näyttelyssä kävi samoin: eräs nainen jäi kiinni "Minä näen" -työhön ja osti sen, toinen taas "Nuoruus" - maalaukseen, mutta joutuu vielä miettimään hintaa. Puhelimessa kuuli heti, että nämä olivat ihania ihmisiä, joita työt oikeasti koskettivat - toisin kuin me aikoinamme ostellessamme Tuula Auermaan töitä: "Meillä olisi seinällä tyhjä kohta, joka vaatisi jotain..."
Mutta niistä ajoista on kehitytty.
*
Sitten tämä syventävä osio: "Näin on meidänkin elämässämme" eli tässä tapauksessa "Mitä sinä kuljetat mukanasi joka paikkaan?" Turhia huolia, kipuihin keskittymistä?
Yksi hyvä asia, mitä kuljetan mukanani ja mikä tulee käyttöön vaikkapa bussissa - missä milloinkin - on rukous. Kulkee kevyesti repussa ja keventää vielä omaakin askelta!
Vermeeriä käsittelevässä Teeman ohjelmassa Tyttö ja helmikorvakoru -kirjan kirjoittanut nainen kertoi, että kun hän nuorena näki siskonsa seinällä julisteena tämän maalauksen, hän ei enää voinut olla siitä erossa. Hän kuljetti aina mukanaan kuvaa tästä rauhaa ja kiintymystä huokuvasta teoksesta. Siitä tulikin sitten tärkeä osa hänen elämäänsä ja työtänsä!
Ilahduin taannoisella kirpputorilla, kun kolme ihmistä osti vanhoja töitäni, ja näin heistä, että he todella "rakastuivat" niihin. Sanomatalon näyttelyssä kävi samoin: eräs nainen jäi kiinni "Minä näen" -työhön ja osti sen, toinen taas "Nuoruus" - maalaukseen, mutta joutuu vielä miettimään hintaa. Puhelimessa kuuli heti, että nämä olivat ihania ihmisiä, joita työt oikeasti koskettivat - toisin kuin me aikoinamme ostellessamme Tuula Auermaan töitä: "Meillä olisi seinällä tyhjä kohta, joka vaatisi jotain..."
Mutta niistä ajoista on kehitytty.
*
Sitten tämä syventävä osio: "Näin on meidänkin elämässämme" eli tässä tapauksessa "Mitä sinä kuljetat mukanasi joka paikkaan?" Turhia huolia, kipuihin keskittymistä?
Yksi hyvä asia, mitä kuljetan mukanani ja mikä tulee käyttöön vaikkapa bussissa - missä milloinkin - on rukous. Kulkee kevyesti repussa ja keventää vielä omaakin askelta!
torstai 27. lokakuuta 2011
23.10. 2011
(Huomaan, että Istanbulin-matkastamme kertova blogini on jäänyt julkaisematta...)
Lentokapteeni porautui koneellamme urhoollisesti yhä uusien paksujen mustien pilvikerrosten läpi, ja toden totta: alimmaisena oli Istanbulin lentokenttä. Juuri ennen kuin pyörät kolahtivat kiitoradalle, näimme Bosborin salmen suulla kymmenittäin rahtilaivoja ankkurissa: salmen läpi ajetaan vuoroöinä etelästä pohjoiseen ja pohjoisesta etelään. Päivisin salmella on kymmenittäin maanosat yhdistäviä vuorolaivoja ja turistien vesibusseja.
Ensivaikutelma piti: Istanbulin vanhassa kaupungissa Euroopan puolella satoi ja tuuli ja oli hyytävän kylmä. Palelimme! Hagia Sofian, Topkapin palatsin ja Sinisen moskeijan alueella pitää vielä liikkua kävellen, ja rakennuksissakin oli todella kylmä.
*
Ottomaanipäivän ja Bysanttipäivän jälkeen meillä oli Nyky-Turkkipäivä. Aasian puoli on modernimpaa, lehtevämpää ja kalliimpaa asua, kuin Euroopan puoli.
Jännä piirre turkkilaisissa on oppaamme mukaan, että kadulla on aivan sopivaa riidellä puolisonsa kanssa kovaan ääneen, ja vaimo voi halutessaan lämäyttää käsilaukullaan miestään päähän. Sen sijaan hellyyden osoitukset ovat täysin mahdottomia muuta kuin kotona kolminkertaisten ikkunaverhojen takana (uloimpana valoverho, sitten hirmuisen paksu tumma verho ja sisimpänä pitsiverho). Joku suomalainen opas oli saanut sakot, kun oli mennyt Mariyöpaidassa hakemaan parvekkeeltaan jotakin.
Me kohtasimme vain ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä turkkilaisia. (Kyllä meidän siis täytyy olla sukulaiskansoja, niin kuin Turkissa ajatellaan. Tuli vain lähdettyä Uralilta tänne pohjoisen suuntaan.) Mielikuvani turkkilaisista on ehkä liiaksi perustunut johonkin julmannäköisen ja kopean sulttaanin muotokuvaan, jonka joskus olen nähnyt... Matkustaminen siis avartaa.
Turkkilainen ruokakin taisi vähän avartaa, vaikkei meistä parhaita kavereita tullutkaan. Hirmuisen vahvat sipulit yms olivat vähän liikaa vatsalleni.
*
Lentokentät alkavat kyllästyttää. Istanbulissakin oli - varmaan hyvästä syystä - ensimmäinen turvatarkastusjono jo ulko-ovesta päästyä, ja toinen portilla. Seuraava matka olkoon juna- tai laivareissu!
Mutta siis todella mielenkiintoinen matka, ja nyt kun Waltarit on melkein luettu, aion jatkaa Pamukien ja muiden islamilaista kulttuuria kuvaavien kirjojen ahmattimaista lukemista.
(Huomaan, että Istanbulin-matkastamme kertova blogini on jäänyt julkaisematta...)
Lentokapteeni porautui koneellamme urhoollisesti yhä uusien paksujen mustien pilvikerrosten läpi, ja toden totta: alimmaisena oli Istanbulin lentokenttä. Juuri ennen kuin pyörät kolahtivat kiitoradalle, näimme Bosborin salmen suulla kymmenittäin rahtilaivoja ankkurissa: salmen läpi ajetaan vuoroöinä etelästä pohjoiseen ja pohjoisesta etelään. Päivisin salmella on kymmenittäin maanosat yhdistäviä vuorolaivoja ja turistien vesibusseja.
Ensivaikutelma piti: Istanbulin vanhassa kaupungissa Euroopan puolella satoi ja tuuli ja oli hyytävän kylmä. Palelimme! Hagia Sofian, Topkapin palatsin ja Sinisen moskeijan alueella pitää vielä liikkua kävellen, ja rakennuksissakin oli todella kylmä.
*
Ottomaanipäivän ja Bysanttipäivän jälkeen meillä oli Nyky-Turkkipäivä. Aasian puoli on modernimpaa, lehtevämpää ja kalliimpaa asua, kuin Euroopan puoli.
Jännä piirre turkkilaisissa on oppaamme mukaan, että kadulla on aivan sopivaa riidellä puolisonsa kanssa kovaan ääneen, ja vaimo voi halutessaan lämäyttää käsilaukullaan miestään päähän. Sen sijaan hellyyden osoitukset ovat täysin mahdottomia muuta kuin kotona kolminkertaisten ikkunaverhojen takana (uloimpana valoverho, sitten hirmuisen paksu tumma verho ja sisimpänä pitsiverho). Joku suomalainen opas oli saanut sakot, kun oli mennyt Mariyöpaidassa hakemaan parvekkeeltaan jotakin.
Me kohtasimme vain ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä turkkilaisia. (Kyllä meidän siis täytyy olla sukulaiskansoja, niin kuin Turkissa ajatellaan. Tuli vain lähdettyä Uralilta tänne pohjoisen suuntaan.) Mielikuvani turkkilaisista on ehkä liiaksi perustunut johonkin julmannäköisen ja kopean sulttaanin muotokuvaan, jonka joskus olen nähnyt... Matkustaminen siis avartaa.
Turkkilainen ruokakin taisi vähän avartaa, vaikkei meistä parhaita kavereita tullutkaan. Hirmuisen vahvat sipulit yms olivat vähän liikaa vatsalleni.
*
Lentokentät alkavat kyllästyttää. Istanbulissakin oli - varmaan hyvästä syystä - ensimmäinen turvatarkastusjono jo ulko-ovesta päästyä, ja toinen portilla. Seuraava matka olkoon juna- tai laivareissu!
Mutta siis todella mielenkiintoinen matka, ja nyt kun Waltarit on melkein luettu, aion jatkaa Pamukien ja muiden islamilaista kulttuuria kuvaavien kirjojen ahmattimaista lukemista.
27.10. 2011
En ole niitä ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan katso televisiota, "koska sieltä tulee pelkkää roskaa", mitä nyt vahingossa sattuivat näkemään viisi minuuttia puheena olevasta ohjelmasta. Olen tänäkin syksynä aivan tarkoituksella katsonut upeita juttuja.
Venäläinen Dostojevski oli hieno! Seuraamme innolla kohta päättyvää tanskalaista Vallan linnaketta, joka kertoo nais-pääministeristä, suhteista mediaan jne. Tanskalaiset osaavat! Se englantilainen epookkisarjakin, Downton Abbey, joka onneksi jatkuu myöhemmin, oli tyylikäs ja mielenkiintoinen. Tänä iltana Teemalta tulee melkein tunnin taideohjelma. Kesällä seurasin amerikkalaisen maisemamaalarin opetustunteja.
Ja paljon muuta...
9-vuotiaamme valitti, että telkkariuutiset ovat nykyään pelkkää taloutta. Se on ehkä hiukan lieventänyt kiinnostustani ajankohtaisohjelmiin, niin pelottavan tärkeää kuin asia onkin. Aamutelkkarin jo heränneet ihmiset piristävät tällaista myöhäisempää herännäisyyttä edustavaa eläkeläistä...
Todella ikävä ohjelma sen sijaan on lottoarvonta - minulla on yleensä yksi oikein, jos sitäkään...
En ole niitä ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan katso televisiota, "koska sieltä tulee pelkkää roskaa", mitä nyt vahingossa sattuivat näkemään viisi minuuttia puheena olevasta ohjelmasta. Olen tänäkin syksynä aivan tarkoituksella katsonut upeita juttuja.
Venäläinen Dostojevski oli hieno! Seuraamme innolla kohta päättyvää tanskalaista Vallan linnaketta, joka kertoo nais-pääministeristä, suhteista mediaan jne. Tanskalaiset osaavat! Se englantilainen epookkisarjakin, Downton Abbey, joka onneksi jatkuu myöhemmin, oli tyylikäs ja mielenkiintoinen. Tänä iltana Teemalta tulee melkein tunnin taideohjelma. Kesällä seurasin amerikkalaisen maisemamaalarin opetustunteja.
Ja paljon muuta...
9-vuotiaamme valitti, että telkkariuutiset ovat nykyään pelkkää taloutta. Se on ehkä hiukan lieventänyt kiinnostustani ajankohtaisohjelmiin, niin pelottavan tärkeää kuin asia onkin. Aamutelkkarin jo heränneet ihmiset piristävät tällaista myöhäisempää herännäisyyttä edustavaa eläkeläistä...
Todella ikävä ohjelma sen sijaan on lottoarvonta - minulla on yleensä yksi oikein, jos sitäkään...
tiistai 25. lokakuuta 2011
25.10. 2011
Äskeisellä Istanbulin-matkallamme sain kuvan kehittyneestä ja hyvin organisoituneesta maasta. Käsitys sai vahvistusta Itä-Turkin maanjäristyksen jälkihoidosta: naapureiden ja sukulaisten apuna runsaasti koulutettua pelastusmiehistöä ja pätevän näköisiä välineitä.
Hesarista näin, että matkallamme olimme täsmälleen mannerlaattojen saumakohdassa... Ihmettelen, että tuhat vuotta vanhan Hagia Sofian kupolikin on vielä ehjä.
Osuimme iltakävelyllämme myös mielenosoitukseen lähellä Taksimin aukiota (kurdit olivat tappaneet 25 turkkilaista). Olen aina ajatellut, että jos satun näkemään kunnon mielenosoituksen, lähden heti kävelemään täyttä vauhtia pois päin. Mutta tämä marssi ei ollut pelottava, vaikka surullisen asian vuoksi mieltä osoitettiinkin. Aukiolla oli runsaasti aseistettuja poliiseja, mutta he seisoivat rauhallisina suoja-aitojen takana seuraamassa tilannetta.
*
Istanbulin "hulluilta päiviltä" palattuamme olemme nauttineet kotimaan rauhasta: vähän ihmisiä, vähän autoja, PUITA, joista satelee keltaisia lehtiä (Istanbulin Euroopan puoli on rakennettu aika puistottomaksi, ainakin ne tienoot, joilla kuljimme) ja tukeva mannerlaatta jalkojen alla.
Äskeisellä Istanbulin-matkallamme sain kuvan kehittyneestä ja hyvin organisoituneesta maasta. Käsitys sai vahvistusta Itä-Turkin maanjäristyksen jälkihoidosta: naapureiden ja sukulaisten apuna runsaasti koulutettua pelastusmiehistöä ja pätevän näköisiä välineitä.
Hesarista näin, että matkallamme olimme täsmälleen mannerlaattojen saumakohdassa... Ihmettelen, että tuhat vuotta vanhan Hagia Sofian kupolikin on vielä ehjä.
Osuimme iltakävelyllämme myös mielenosoitukseen lähellä Taksimin aukiota (kurdit olivat tappaneet 25 turkkilaista). Olen aina ajatellut, että jos satun näkemään kunnon mielenosoituksen, lähden heti kävelemään täyttä vauhtia pois päin. Mutta tämä marssi ei ollut pelottava, vaikka surullisen asian vuoksi mieltä osoitettiinkin. Aukiolla oli runsaasti aseistettuja poliiseja, mutta he seisoivat rauhallisina suoja-aitojen takana seuraamassa tilannetta.
*
Istanbulin "hulluilta päiviltä" palattuamme olemme nauttineet kotimaan rauhasta: vähän ihmisiä, vähän autoja, PUITA, joista satelee keltaisia lehtiä (Istanbulin Euroopan puoli on rakennettu aika puistottomaksi, ainakin ne tienoot, joilla kuljimme) ja tukeva mannerlaatta jalkojen alla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)